Vuosi loppuu

Huomenna on viimeinen työpäivä tälle vuodelle ja sen jälkeen ansaittu loma. Ajattelin lähteä liikkeelle. Kuopioon ja ehkä Helsinkiinkin. Tytär on innoissaan huomisesta junareissusta, pakkaili kolme kassia purkaen ne välillä ja aloittaen alusta. Ei osannut päättää mitä ottaisi mukaansa.

Minäkin odotan reissua. Ystävien tapaamista ja leppoisaa olemista. Lapsia ja aikuisia. Ruokaa ja juomaa ja paljon jutustelua. Ah.

Viime päivinä tuli urheiltuakin ja olin kahden päivän jälkeen niin väsy, että nukuin 11 tunnin yöunet palautuakseni. Taidan vanheta. Silti (tai juuri siitä syystä) olen päättänyt alkaa kohottamaan kuntoa. Olkoot se uuden vuoden lupaus.

En muista mitä viime vuonna lupasin. Olenkohan pitänyt sen lupauksen?

Pyhää

Lomapäiviä. Vihdoinkin. Näitä olen odottanut heinäkuusta alkaen jolloin viimeksi olin pidemmällä vapaalla. En ole jaksanut tehdä "mitään". Lojunut, katsellut elokuvia, leikkinyt lapsen kanssa uusilla leluilla ja ulkoillut jonnin verran. Rentoa ja laiskaa. Mahtavaa!

Joulupukki toi meille muuten Totoron. Sen vuoksi katselimme elokuvasta muutamia valittuja pätkiä, kuten kuinka Mei löytää Totoron ja miten Totoro opettaa kasvattamaan puita. Tyär on antanut hänet äidin unikaveriksi. Tuo peikko onkin pehmoinen ja suloinen. Kukapa ei haluaisi nukkua Totoron kanssa ja mieluiten massun päällä?

Anna rakkauden tulla!

Puhtaana ja täysin avoimena sydänchakra on vilpittömän ehdottoman rakkauden keskus. Sellainen rakkaus on olemassa vain omasta tahdostaan, eikä sitä voi omistaa eikä menettää….

…Sydämen tie tuohon päämäärään käy rakastavan ja ymmärtäväisen itsemme hyväksymisen kautta, mikä on myös edellytyksenä muiden ihmisten ja elämän hyväksymiselle.

Shalila Sharamon & Bodo J. Baginski: Chakrakäsikirja

Olen pitkään antanut hengellisen kasvun jäädä muiden arkisempien asioiden varjoon. Nyt on tullut kuitenkin aika, jolloin elämä kasvattaa jo omasta takaa muutosten kautta ja tarve itsensä kehittämiseen on herännyt minussa uudelleen.

Kaivoin esiin aiemminkin useaan kertaan lukemani kirjan ja pohdiskelin maailman rakkauden hankaluutta ja kauneutta sen kautta. Aloin avaamaan sydänchakraani ja huomasin kuinka rakkaus ympäröivää maailmaa kohden lisääntyy sitä myötä, mitä enemmän itse uskallan rakastaa vilpittömästi.

Rakkautta on ja riittää tässä maailmassa. Se ei katoa minnekään, vaikka välillä vaihtaakin muotoaan. Pitää vaan itse uskaltaa antaa rakkaudelle tilaa tulla itseen ja heijastaa sitä myös ympäristöön. Jos sulkee rakkaudelta mahdollisuuden, se tuntuu kadonneen. Mutta ei se katoa. Se on aina läsnä!

Me olemme muutakin kuin luuta ja lihaa. Onneksi.

Rakkauden täyteistä joulun odotusta!

Onni, tule sisälle!

"Onni! Tule sisään!!!" Huuteli tyttäreni tänään leikkipuistossa. Hän huuteli sitä myös ohikulkijoille. "Onni menee pyörällä." "Onni kävelee ohi." "Onniiii, Tuu tänne!" Kuulemma onni ei tullut. Harmi. Mulla olis ollut sille ovi avoinna milloin vaan.

Viime aikoina olen pohtinut miten onni saavutetaan normaalissa arjessa. Olisiko parempi elää jokainen hetki täysillä vai katsella kokonaisuutta ja pyrkiä rakentamaan siitä mahdollisimman hyvä elämä pidemmällä tähtäimellä?

Molemmissa on vaaransa. Jos elää täysillä hetkeä, ei välttämättä muista katsoa kokonaisuutta ja aina täysillä mennessä moni muu tärkeä asia jää huomaamatta ja kokematta. Ne pienet hetket, joihin taas rauhallisemmassa rytmissä ehtii kiinnittämään huomiota ja joiden ansiosta elämästä tulee pidemmällä tähtäimellä rikas ja antoisa kokemus.

Mutta jos ei koskaan elä mitään täysillä, heittäydy spontaanisti tuleviin haasteisiin ja innolla hetkeen, niin jääkö silloinkin jotain kokematta? Täysillä elämään heittäytyessä tulee varmasti paljon kömmähdyksiä, mutta myös kokemuksia, joita ei muuten olisi koskaan saanut kokea.

Ehkä tässäkin on mentävä keskitietä, kuin niin monessa asiassa. Molempia ripaus, niin syntyy makoisa soppa.

Itselläni olisi tuosta heittäytymisestä opettelemista. Minä pelkään ja siksi en uskalla heittäytyä. Pelon syyt vaan ovat useasti aika turhia. Pitää opetella päästämään pelosta irti. Aloitan jo tänään.

Pakkasukko kävi kylässä

Ja jätti jälkeensä kiteitä joka puolelle. Minä hihkuin ilosta ja Tyär totesi: "siilin piikkejä". Täydellinen päivä ulkoilla. Oravatkin leikkivät vieressä, eivätkä juosseet karkuun. Jäniksen jälkiäkin näimme, mutta se arkajalka pysytteli piilossa.



Päiväunien jälkeen tytär herätti minutkin vierestään ja muutti samantien sängyn leikkipuistoksi, muumilaaksoksi ja sen metsäksi. Niissä maisemissa pehmoeläimet leikkivät keskenään piilosta. Lopuksi tyär halusi että piirtelisimme toistemme selkiin. Minä piirsin hänen selkään kukkasen ja auringon ja rakas sanan. Hän piirsi minun selkääni minun kuvani ja rakas sanan. Ajattelin mielessäni, kuinka onnekas olen kun saan olla hänen äitinsä.

Illalla leivoimme pipareita ja tähtitorttuja. Askarreltiin myös yhdessä joulukortteja ja puuhailtin kumpikin vähän omiamme.

Taas täydellinen päivä yhdessä. Pitkästä aikaa koen olevani todella onnellinen.


Pakkasusvainen maailma kietoo taas päivän sisäänsä.

Pakkasusvan hämyssä

Kuuden päivän työrupeaman jälkeen on väsynyt mutta onnellinen olo. Viikonloppu on tuntunut erityisen hyvälle. On kikateltu tyttären kanssa, käyty puurojuhlissa sukulaisten seurassa ja saunassa. Nyt katselen ihaillen pakkasusvaa ikkunasta ja koen syvää rauhaa sisälläni. Oikein mainio olotila.

Minulle itsenäisyyspäivää kommentoi töissä 6-vuotias poika näin: Se on semmoinen päivä, jolloin kaikki saavat pitää huolta itsestään.

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille! Pidetään hyvää huolta itsestämme sekä myös kanssaeläjistä.

Ah sekamelskaa

Helinä haastoi kuvaamaan vastenmielisimmän nurkkauksen kotoa. Viime aikoina olen tajunnut kotini olevan ikuisen kaaoksen alla. Se hermostuttaa hieman, mutta en voi sille mitään. Sen minkä minä siivoan, tytär käy järjestämässä uudelleen ja minkä hän siivoaa, minä sotken. Muistan nyttemin jo entisen poikakaverini joskus seurustelun alkuaikoina maininneen, että kotonani on kaikki pinoissa. Se kuvaa kyllä hyvin siivoustyyliäni. Kaipaisinkin jotain järkevää kaapistoa/hyllykköä, minne voisin pinota tavarat ovien taakse. Tai edes johonkin kauniisiin koreihin. Mieleisen kaapiston/hyllykön löytäminen kun vaan on niin vaikeaa...

Mutta niin ne kammotukset. Ensimmäisenä olkoot olohuoneen seinä. Ensinnäkin en pidä olohuoneen tapetista enkä valkoisesta väristäkään. Jos joskus saan oman kodin vannon, että siellä ei ole yhtään puhtaan valkoista seinää. Korkeintaan vessassa. Mutta koska asumani koti on jonkun toisen omistama ja väliaikainen, pitää väriä sietää.



Seinän tyhjyyttä ei tarvitsi. Olen asunut tässä asunnossa pian kolme vuotta. Se on pisin aika sitten vanhempien kodista muuttamisen. Aina ennen minulla oli huono tuuri päätyä asumaan yllättäen juuri pian putkiremppaan tai julkisivurempaan tai johonkin muuhun viheliäiseen remppaan meneviä asuntoja, mistä syystä muutin noin vuoden välein paikasta toiseen. Kun muutin tähän, en varmaan puoleen vuoteen uskaltanut laittaa mitään seinille. Tuntui, että jos saan kodin valmiiksi, joudun taas muuttamaan. Nyt seinille on tullut paljon lapsen taidetta ja hieman jotain muutakin, mutta tuo olohuoneen seinä hohtaa yhä tyhjyyttään.

Toinen olohuoneessa ärsyttävä asia on lapsen joka puolella lojuvat lelut. Koetan selittää itselleni, että ne kuuluvat asiaan, mutta silti olisi joskus kivaa päästä huoneen poikki astumatta jonkun pienen tavaran päälle. Se joku hyllykkö vois tulla vaikka tähän.



Toinen kammotus on eteinen. Jos olohuoneessa on tyhjää, niin täällä ei ole. Oikeastaan ihmettelen, miksi tuo kaikki roina onkin kerääntynyt pienimpään sopukkaan asunnossamme. Lastenvaunuja emme juuri koskaan enää käytä, lapsen pyörää näin talvella vielä vähemmän. Ne kun jaksaisi viedä kellariin, niin jo alkaisi tuossakin sopukassa olemaan enemmän tilaa. Harmi vaan se kellarikin on samannäköinen. Sieltä joutaisi eteen päin ainakin lasten vanna, yhdet lastenvaunut ja kasa pieniä vaatteita. Jos joku kaipaa, niin heti ottamaan minuun yhteyttä!

Taistoon kulttuuritoiminnan säilyttämiseksi

Kotokaupungissani ollaan innokkaasti säästämässä rahaa kaikesta mahdollisesta. Tällä hetkellä väristyksiä on aiheuttanut kaupungin halu vetää pois rahoituksensa osalta kulttuuritoimijoista eli kulttuuriosuuskunta G-voimalta ja tanssin aluekeskus Roudalta.

Ihmetyttää tämä lyhytkatseinen politikointi. Samaan aikaan kun puhutaan siitä, kuinka nuorilla on paha olla ja heidän jaksamistaan pitäisi tukea entistä enemmän, koetetaan kaupungissani säästää juuri sellaisesta kohteesta, joka omalta osaltaan ennaltaehkäisee sekä auttaa purkamaan nuorten pahoinvointia.

Esimerkiksi Routa sai Suomen Kulttuurirahastolta hankerahoituksen Kainuussa toteutettavaan Ydin hankkeeseen, jonka "tavoitteena on vahvistaa nuorten kokonaisvaltaista kasvua, edistää nuorten hyvinvointia, tukea toiset huomioon ottavia käyttäytymismuotoja ja toimintatapoja sekä nuorten sosiaalisten avujen kehittymistä. Erityisen tärkeää on nuoren kokonaisvaltainen kohtaaminen ja ihmisyyden arvostaminen. " Ydin hanke on alkanut toimimaan loistavasti ja saanut jo julkisuutta valtakunnan televisiossakin.

Myös G-voiman toiminta on monipuolista ja pitää sisällään mm. Kajaanin harrastajateatterin, joka on yksi arvostetuimpia harrastelijateatteriryhmiä Suomessa.

Molemmat toimijat ovat olleet mukana tekemässä myös aiemminkin postaamaani Kekri-juhlaa, joka sai tuhansittain kaupunkilaisia kokoontumaan yhteen. Moista yhteisöllisyyttä ei markkinakadun ja runoviikon lisäksi tässä kaupungissa usein kohtaakaan.

Vaikka Routa ja G-voima ovatkin saaneet kaupungin ulkopuolista rahoitusta, niiden ehtona on kaupungin pysyvä tuki. Jos tuki vedetään pois, toiminta uhkaa loppua kokonaan!

Vetoankin kaikkia kulttuurista kiinnostuneita kotipaikkakunnasta riippumatta tukemaan taistoa kulttuuritoiminnan säilyttämiseksi Kajaanissa kirjoittamalla nimensä adressiin:

http://www.adressit.com/kajaanikulttuuri

Kiitos!

Keskustelua

- Äiti ajattelee.
- Niin ajattelen.
- Mitä äiti ajattelee?
- No äiti ajattelee, että syötköhän sinä aamupuuron vai et.
- Syön. Mitä muuta äiti ajattelee?
- No äiti ajattelee, että minä rakastan sinua tosi paljon.
- Ketä muuta äiti rakastaa?
- No Ulpua ja mummia ja ukkia.
- Minäkin rakastan.

- Äiti, sinä olet aikuinen.
- Niin ja sinä olet lapsi.
- En minä ole lapsi, minä olen iso tyttö. Onko äiti iso tyttö?
- No on kai se äiti iso tyttö.



Mummolan kätköistä löytyi loppuraskausaikana tehty suherrus. Siinä tyär on vasta tulollaan.

Oma napa

-Kato äiti mitä täällä on?
- No katsos, sehän on napa. Mistäs se löytyi?
- Se löytyi tuosta lattialta, minä pistin sen siitä oikeaan paikkaan takaisin.

Sumuista haparointia

Syksyn aikana elossa on tapahtunut paljon isoja muutoksia, joita olen koettanut jäsentää sisäisessä maailmassani. Olo on suurimman osan aikaa kuin haparoisi eteenpäin sumussa, järjen ja tunteiden taistellessa toisiaan vastaan. Tasapainoa etsiessä tuntuu kuitenkin löytyvän paljon ajatuksia, myös muusta maailmasta.

Tosin ulkopuolisenkin maailman uutiset aiheuttavat hämmennystä ja ärtymystä. Viime aikoina ilmastonmuutos on vallannut alaa useammassakin uutisoinnissa. On pohdittu kuinka päästöjä saataisiin vähennettyä maailmanlaajuisesti ja paikallisesti on keskusteltu siitä kuinka se vaikuttaa maanviljelyyn ja metsätalouteen.

Jälleen kerran testasin itseäni, tällä kertaa Hesarin hiilijalanjälki-testillä. Sen mukaan minun jalanjälkeni olisi 4398 kg c02. Suurin osa tulee kulutuksesta (69%) ja ruuasta (17%). Jätteistä tuli 14%, mutta liikenne ja asuminen olivat kohdallani 0%. Tämä kai siitä syystä etten omista autoa ja kuljen pyöräillen ympäri vuoden ja koska käytän vihreää sähköä.

Tajuan, että Suomen mittakaavassa tulokseni on varmaan yksilöä kohden aika pieni, mutta silti se tuntuu isolle. Etenkin kun en koe tekeväni paljoakaan vähentääkseni jalanjälkeäni. Ehkä olen vaan niin köyhä, että olen tehnyt ekologiset ratkaisut huomaamattani. Jos minä olisin rikkaampi, matkustelisinko enemmän lentokoneella? Tai omistaisinko auton? Tai ostaisinko aina vaatteeni uusina? No en varmaan. Mutta luulen, että moni jolla on rahaa, tekee niin koska se on muka helpompaa. Itse tosin olen sitä mieltä, esimerkiksi matkustamisessa hitaus on valttia. Hellästi ainakin muistelen mielenkiintoisia kohtaamisia junamatkoilla tai liftireissuilla Euroopassa erotuksena johonkin puolen tunnin lentomatkaan pisteestä A pisteeseen B. Ja määränpäässäkin saapumisen ilo oli suurempi mitä kauemmin oli matkaa saanut tehdä.

Mistä ajatus juokseekin jo seuraavaan eli ihmisten kiireen ihmettelyyn. Tuntuu että maailma on täynnä velvoitteita, joita pitää toteuttaa ja mitä nopeammin, sitä parempi. Siinä ohessa unohtuu juuri ne kaikki pienet tärkeät asiat, joita hitaammin edetessä saa kokea.

Pientä taustatukea ajatuksilleni sain kun luin joku vuosi sitten Carl Honorén kirjaa In praise of slow, joka kertoo Slow movementistä eli vapaasti suomennettuna Hitaasta liikkeestä. (Anteeksi Outi, sulla oli varmasti tähän parempi termi.) Slow vastustaa vallalla olevaa käsitystä siitä, kuinka nopeampi on parempaa ja kehottaa löytämään oikean rytmin tehdä asioita. Ajatuksena ei siis ole hidastelu vaan kehottaa pohtimaan kuinka yksilö voi kontrolloida aikaa niin että oma elämänlaatu paranee, eikä antaa ajan kontrolloida elämää.

Ennen lapsen syntymää minäkin koin olevani osa tuota kilpajuoksua, mutta sitten muutin pääkaupungista pohjoisempaan ja elo hidastui, kenties jopa vähän liikaa. Se on tuonut eteen uuden tavan ajatella ihmissuhteista ja siitä mikä elämässä on todella tärkeää. Silti yhäkin aika puskee päälle ja koettaa rajoittaa tärkeimpiä asioita elämässäni. Ja aika ajoin huomaan lähteneeni taas kilpajuoksuun mukaan.

Viime viikolla, lapseni sairastellessa, muistelin kotiäidin aikaa. Neljän seinän sisällä vietetyt päivät saimme täytettyä hyvin keskittymällä paljon toisiimme, mutta sopivassa suhteessa myös itseemme. Leikkejä jaksoi kehitellä eteenpäin ja oleminen oli muutakin kuin lapsen perushoitoa ja kodin ylläpitoa. Hieman jopa haikailin mennyttä aikaa ja sitä kuinka yksinkertaiselle arki kotona ollessa tuntui. Nyt vaan etsitään tasapainoa kaiken ajan määreiden keskellä.

Onneksi sentään olen oppinut jotain lähivuosina. Itseään voi armahtaa. Kaikkea ei voi eikä tarvitse tehdä täydellisesti (tai ainakin tekemistä voi siirtää yllättävän pitkään.) Aikaa voi siis todella kontrolloida asettamalla elämän osaset tärkeysjärjestykseen ja antamalla laatuaikaa eniten siellä yläpäässä oleville asioille ja tehden vähäisemmät asiat mahdollisimman hyvin niille annetulla ajalla. Aina toteutus ei ehkä ole täydellistä, mutta ainakin elo on onnellisempaa ja rauhallisempaa.

Tosin opeteltavaa yhä on. Vaikkapa että oppisi olemaan jaarittelematta väsyneenä assosiaatiolla syntynyttä ajatuksenjuoksua blogiin ja päätyisi sen sijaan ajoissa nukkumaan.

Äitikin saa levätä

Pari päivää on kulunut turvallisesti neljän seinän sisällä lapsen kärsiessä vatsapöpöstä. Se on ollut hyvää lepoilua myös minulle pois arjen kiireistä. Ylikierroksilla kyllä kävinkin, joten pakollinen hidastus taisi tulla juuri oikeaan aikaan.

Käsitöitä on syntynyt leikkien ohessa ja lapsosen maalatessa tein minäkin muutamia hahmotelmia paperille.

Ah, odottelen jo joululomaa, jolloin voisin jatkaa laiskottelua kotosalla.

Vapaapudotusta

Viime aikoina elämä on tuntunut aikamoiselle vapaapudotukselle. Silloin on hyvä pitää mielessä ystäväni syntymäpäiväkorttiin kirjoittama ajatus:

"Mikään ei ole niin tärkeää
kuin puutarhanhoito
- Eikä sekään ole
NIIN tärkeää."

Kirjan sain vuosi sitten samaisen kortin yhteydessä ystäväiseltäni ja vihdoin uskalsin ottaa sen käyttöön. Piirrustusvimma alkoi kutittelemaan ja taskuun sopiva pikku kirja on juuri sopiva luonnoksia varten. Kirja taitaa muuten olla Gudrun Sjödénin käsialaa.

Piirrustuksen lause on Eddie Vedderin levyltä Into the Wild (elokuvan säveliä) ja laulun sanat Long Nights biisistä, joka on levyltä tämän hetkinen suosikkini. Eiköhän sitä aina putoa kuitenkin turvallisesti alas saakka...

Arki ainakin menee yhäkin perusasioiden parissa. Alla tyttäreni (2v 8kk) kuvaamana aamupalahetkemme. Kamerana toimi kännykkä, mistä johtuen sävytykset aika omalaatuiset.

Breakfast
photos by my daughter
(2years and 8months)

Kuinka monella nimellä

voi rakastaan kutsua?

Kullannuppu Nuppunen

Hömppäiitu Iitulainen
Mussukka
Höpönassu
Vimpulainen
Vimpula Pimpula Paimenpoika
Nöppönen
Nötti Nöttinen
Kirppu
Kippurahäntä
Äidin armas kippuravarvas
Iitu
Iinuzkaja pikkuinen
Muru, Rakas, Kulta ihanainen

How many ways can you describe your love?

Kekri

Kekri
Pakanallista laulantaa ja torvien törähtelyä
Tanssia veden yllä
Tulella ratsastavia hahmoja

Aikuiset ja lapset, vanhat ja nuoret
Yhteisöllisyyttä pienen kaupungin keskellä.
Kaikkiaan oikein nautinnollinen ilta lumisessa maisemassa

Päivä kääntyy valkeaan

Aamulla pyöräilin mustassa maailmassa töihin.
Jotain pientä satoi nenälle matkalla.
Neljässä tunnissa maailma kääriytyi valkeaan peittoon.
Lunta lunta lunta!!!!
En pysty lopettamaan haltioitunutta kikattelua.
Tälläisiä päiviä on vain kerran vuodessa.
Kun saa nauttia ensilumen ihanuudesta!

Kissa vieköön!

Tai toivottavasti ei kuitenkaan. Ainakaan loppuja hahtuviani.

Että hän osaakin olla sinnikäs. Saatuani hahtuvat tuliaisiksi Tallinnasta, kissa haistoi heti lampaan tuoksun ja tarrasi kiinni. Pistin hahtuvat pussiin, sitten lankakoriin ja päälle vielä ison painavan viltin. Ja eipä aikaakaan kun huomasin hänen taas vainunneen herkkunsa. Viltti oli rytätty, pussi oli revitty ja puolet hahtuvakiekosta kaivettu esiin pussin kätköistä.

No minkäs teet. Jos asuisimme maalla lampaiden kanssa, tietäisi kyllä mistä kissan löytäisi. Lampaan kainalosta nukkumasta. Semmoinen se on ollut pennusta asti. Suurinta iloa oli kun joskus levitin vasta kerityt villat kankaan päälle lattialle ja hän sai kiehnätä niissä. Maatiaiskissalla on omat tapansa.

Enpä tiedä iskikö hälle joku syyllisyys tästä koska muutaman päivän päästä löysin hänet täältä

Onneksi sentään olen vegaani, joten kissapaistia emme syöneet päivälliseksi. Sitä paitsi, kuka mun kyljessäni öisin nukkuisi lämpöpatterina, jos ei hän. Ulpu neitokainen.

Teatteri kohtaa todellisuuden

RITVA : Kakskytviis vuotta mä oon tehny tätä työtä. Että jos tän viikon vielä jaksaa ni sitte, jos kesään vielä jaksaa ni sitte. Mikä se on se sitte? Entä jos sitä ei ole olemassakaan? Jos ei koskaan tulekaan mitään toisenlaista, aina vain tätä samaa. Päivät vierii ohi ku junan vaunut, ja minä en pääse kyytiin.

Tämä on ote Anna Krogeruksen näytelmästä Kuin ensimmäistä päivää. Tarina kertoo Ritva nimisestä perushoitajasta Kainuulaisessa hoitokodissa. Ritva joustaa ja joustaa muiden vaatimusten edessä unohtaen itsensä ja omat tarpeensa.

"Näytelmä kertoo siitä, miten tämän päivän työelämä, erityisesti kurjistuvalla hoitoalalla, imee vastuuntuntoisesta ja kiltistä ihmisestä kaiken irti, ja pahimmassa tapauksessa heittää tämän sitten menemään, nuoren ja koulutetun tykinruuan tieltä."

Minulle näytelmä kertoi myös tästä ajasta, jossa ihmiset ovat hukassa iästä ja elämäntilanteesta huolimatta. Olitpa nuori, keski-ikäinen tai vanhus, joudut aina kohtaamaan määreitä ja vaatimuksia, joiden mukaan sinun tulisi elää. On vaikeaa löytää omaa polkua, kun yhteiskunnassa on vallalla jo valmiit mallit, joihin tulisi osata hakeutua ja joissa tulisi olla tyytyväinen osaansa.

Entä jos ei osaa? Tai koe oloaan hyväksi siinä muotissa, johon sinut on määritetty? Kuinka ihminen löytää omat rajansa ja uskaltaa pitää niistä kiinni? Elää omaa elämäänsä omilla ehdoillaan.

Näytelmä oli vaikuttava ajankohtaisuudellaan ja herätti ajatuksia länsimaissa vallalla olevista malleista ja pienestä ihmisestä niiden pyörteissä. Suosittelen lämpimästi käymään katsomassa näytelmän vielä kun on mahdollista. Paljoa ei ole aikaa. 31.10.2008 näytös poistuu Kajaanin kaupunginteatterin lavalta. Tullakseen joskus vielä jonkun toisen ohjaamaksi ja toisten näyttelijöiden näyttelemäksi luulen.

Oi autuutta

Oi mitä autuutta olisi olla vanha. Ajattelin joskus. Mutta onko vanhuus pelkkää autuutta? Kun ei enää muistakaan kaikenlaista, niin yhtä äkkiä huomaa putoavansa tästä yhteiskunnasta hieman sivuun. Jotenkin ei jaksakaan pysyä vauhdissa. Tai vaikka yrittäisi, ei siinä edes onnistu. Ihmiset ympärillä alkavat näyttämään oudolle, samoin paikat ja tavarat sekä kaikenlaiset arkiset asiat. Sitä huolehtii kaikenlaisesta mikä ennen on täyttänyt elämän. Työ, perhe, lasten hoitaminen, raha... On levoton, koska ei osaa pysähtyä vaan on tarve ylläpitää kiirettä, joka joskus määritti elämää.

Ja sitten eteen tulevat ystävälliset kasvot, jotka sanovat: Älä huolehdi. Kaikki on jo järjestetty puolestasi. Saat nauttia nyt elämästä. Ei tarvitse muuta kuin olla ja öllötellä. Syödä ja levätä. Tuumailla.

Tällä viikolla olen koettanut olla nuo ystävälliset kasvot. Ja lämmin kosketus. Naururyppyjen esiintuoja ja auttaja hädässä.

Olen koettanut muistuttaa itselleni, ettei mihinkään ole kiire. Ikäihmisten kanssa kaikki ottaa aikansa. Ja näin pitää ollakin. Aina pitää olla aikaa kuunnella, vastata, kertoa mitä on tekemässä. On aikaa odottaa kärsivällisesti ja toistaa yhä uudestaan ja uudestaan samoja asioita. On aikaa olla läsnä.

Samalla mieleen putkahtelee ajatuksia siitä miten minä haluaisin tulla hoidetuksi vanhuksena. Ainakin muutama asia on varmaa. Jalassa pitää olla hahtuvasta tehdyt villasukat ja vaippahousuina kestovaipat. Ja ympärillä ystävällisiä ihmisiä, joilla on aikaa ja halua olla läsnä huumoria unohtamatta.

Mieleen on myös virinnyt yksi unelma. Ekologinen vanhainkoti. Olisikohan se mahdollista? Kuka lähtee mukaan?!?!

Ekologinen jalanjälki tai jotain sinne päin

Ensin huomasin Minjan kirjoittaneen muutenkin tällä viikolla kotonamme esillä olleesta keskustelun aiheesta eli ekologisesta jalan jäljestä. Myös Violet oli antanut äänensä ja herättänyt oikein villiä keskustelua aiheesta. Puolesta ja vastaan. Kuinka elää sen synnin kanssa, että jokainen meistä kuluttaa tätä palloa jo pelkällä olemassaolollaan.

Koska kotonamme käyty keskustelu on mennyt akselilla realisti vastaan idealisti, ajattelin koettaa selvittää mikä se minun, realistin ekologinen jalanjälki on. Heti ensi tuumaan on kyllä todettava, että mittareita oli aika paljon ja hyvin erilaisia. Ja niin olivat tuloksetkin.

Ensimmäinen, ekotallaajan testi näytti minun kuluttavan 1.4 maapallon verran.

Toinen testi (http://www.mec.ca/Apps/ecoCalc/ecoCalc.jsp) näytti minun kuluttavan 2,43 maapallon verran.

Turun amk:n testin mukaan kulutin vaan 0,5 palloa.

Pakko myöntää että näitä tehdessä ei kyllä noilla tuloksilla paljoa viisastu. Mutta se mihin testailu puolestaan kenties vaikuttaa, on ajatusten herättäminen. Että alkaa kyseenalaistamaan miten ja millä tavoin tekee omia ratkaisujaan ja kuinka ne vaikuttavat luontoon. Jos jokainen meistä alkaisi pohtia päättäjistä alkaen ratkaisuja luonnon suojelemiseksi, niin varmasti saisimme ainakin lisäaikaa kehittellä ekologisempia vaihtoehtoja kaikelle kansalle.

En kuitenkaan ala idealistiksi. Olen realisti, myönnän sen yhä. Uskon, että ruohonjuuritason pyrkimyksillä voi kantaa kortensa kekoon, mutta en ala syylistämään itseäni siitä, etten pysty täydellisesti kaikkea vastuuta kantamaan.

Jatkan elämääni jätteitä lajitellen, kierrättäen, vegaanina ja todennäköisesti niin köyhänäkin, ettei matkustamallakaan tule tuhottua enempää kuin pyörän kumi aina silloin tällöin.

Mutta koska aina voi koettaa parantaa, niin lupaan vetää sähkölaitteista töpseleitä irti seinästä ihan vaan energian säästöviikon kunniaksikin. Sitä paitsi se sähkön jatkuva sirinä suoraan sanoen ketuttaa minua... Olisikin paikka, jossa siitä pääsisi täysin eroon.

Hirmuinen mörkö

Hirmuinen mörkö oli ilmestynyt päiväkotiin. Tuntuu, että se taisi seurata minua kotiin. Mitenkähän siitä pääsisi eroon? Tai olisikohan keinoja kesyttää hänet?

11 yksityiskohtaa

Viime aikoina on ollut sanat kadoksissa. Tähän on syynsä ja ehkä jossain vaiheessa saan kirjoitettua siitä. Maijjan blogissa huomasin blogeja kiertäneen 11 yksityiskohtaa ja tämä herätti fiiliksen tarttua näppiksiin. Tässäpä 11 pikkuasiaa tämänhetkisestä elosta.

1. Vaatekauppa

Omat vaatteet tulee suurimmaksi osaksi hankittua kirppiksiltä ja sieltä sun täältä missä jotain mukavaa ja sopivan hintaista sattuu silmään. Gudrun Sjödenin vaatteista tykkään myös todella paljon ja syksyllä olenkin tykännyt kietoutua Gudrunin luomaan takkiin. Jos olisin rikkaampi, ostaisin enemmän. Ruskovillasta tykkään myös!

2. Huonekalukauppa

Harvemmin tulee käytyä. Kierrätyskeskus ja realisointikeskus sekä jälkeen jääneiden tavaroiden kerääminen taitavat olla se mun juttu.

3. Makeat jutut

Halva juuri nyt. Tyttären suukot on kans aika makeita!

4. Kaupunki

Nyt se olisi Helsinki, jossa haluaisin olla halaamassa eräitä suuren menetyksen kokeneita ystäviä.

Ja kaipaan mä sieltä myös kulttuuria, jota täällä on liian vähän.

5. Juoma

Teetä. Semmoisenaan.

6. Musiikki

Madredeus ja fado on kestoihastuksen kohteena. Nyt tykkään kovasti uudesta Emma Salokoskesta, vanhastakin olen kyllä pitänyt kovasti. Kuunnella voi täällä.

Eddie Vedderin tuotannosta tykkään kovasti ja odotan jo innolla uusinta tuotantoa häneltä.

Muusta musiikkimausta kautta aikain löytyy osviittaa toisaalla.

7. Tv-sarjat

En oikein ehdi nykyään katsomaan mitään aktiivisesti. Lostia seurasin tiiviisti. Nykyään katson varmaan eniten säännöllisesti pikku kakkosta.

8. Elokuva

Ah, tykkään niin monista. Kassovitzin: Viha oli vaikuttava niin sisällöllisesti kuin teknisesti. Viimeisin elokuvakerhon kuva Into the Wild sai aikaan paljon keskustelua. Kiintoisa tositarina taustalla. Suosittelen tutustumaan Traileri, yksi arvostelu monista, Christopher Johnson McCandless todellinen mies tarinan takana.

9. Kuntoilu

Pyöräily, uintia lähinnä lasten altaassa lojuen, kävely

10. Kakkuset

Onnistuneet vegaaniset. Niitä vaan saa liian harvoin...

11. Kahvi

En tykkää lainkaan

Valoa pimeään

Tarvikkeet:

Lasisia vauvansosepurkkeja pestyinä, lautasliinoja, silkkipaperia, tapettiliisteriä



Revimme paperia sopivan pieniksi paloiksi.

Tytär liisteröi pensselillä lasipurkin ulkopuolta ja sen jälkeen painoi siihen paperinpaloja

Paperit tasoiteltiin sormin sivelemällä

ja lopuksi pensselöimällä ohut liisterikerros päälle.

Kuivatettiin.

Laitettiin sisään kynttilä ja ihailtiin.

Helppo tehdä pienenkin askartelijan kanssa.
Ei haittaa vaikka liisteriä menisi hulvattomat määrät.
Kuivuessaan liisteri muuttuu näkymättömäksi.
Eikä tekemiseen kulu liikaa aikaa.

Surua ja itsensä ylittämistä

Nyt on sisar hento valkoinen saanut opetusta ihmisen anatomiasta. On pistetty piikkejä, mittailtu verenpaineita, otettu verensokeria,katetroitu, syötetty, hoivattu ja naurettu oikein makoisasti. Voisi sanoa, että olen ylittänyt itseni useammankin kerran. En olisi uskonut että uskaltaisin pistää ketään, mutta uskalsinkin jopa pistää itseäni mahaan. Eikä muuten sattunut.

Muutoin on ollut mitä synkein viikko. Kauhajoki on kummitellut mielessä ja ympäristössä. Väliaikainen oppilaitoksenikin evakoitiin viime viikolla uhkailujen takia ja pelon ilmapiiri kotikaupungissani on nyt käsin kosketeltavaa. Olin oikein onnellinen kun viikonloppu viimein koitti ja pääsin oppilaitoksista pois.

Suru-uutisia kuului myös ihan läheltä. Niitä ajatellessa löysin Eino Leinon runon. Sen myötä voimaa kaikille rakkaansa menettäneille.

Nyt olen vapaa ja mukana tuulen
saan kulkea rajalla ajattomuuden.
Olen kimallus tähden, olen pilven lento,
olen kasteisen aamun pisara hento.
En ole poissa vaan luoksenne saavun
mukana jokaisen nousevan aamun
Ja jokaisen tummuvan illan myötä
toivotan teille hyvää yötä.

-Eino Leino-

Voimavaloa

Kävelin pitkin koulun käytävää ja aloin panikoimaan. Tiesin mitä samaan aikaan tapahtuu toisaalla. Mummoni syntysijoilla. Kuvitelmissa se tapahtui täälläkin. Jotain asioita en osaa ymmärtää. Syntyy vaan ajatus varhaisen tuen tärkeydestä. Omasta ammatinvalinnasta ja mahdollisuuksistani pyrkiä auttamaan.

Ei tee mieli kirjoittaa enempää. Lähetän voimavaloa maailmaan. Ulottukoon sen säteistä lohdutusta mahdollisimman monelle.

Hiljaa kuiskaan myös toiveeni: Ei enää. Ei missään. Ei kenellekään.

Kotiseutuni osa 1

Välillä vihaan tätä kaupunkia jossa olen syntynyt ja nyt jälleen paluumuuttanut, mutta on tässä paikassa kyllä jotain kultaakin kalliimpaa. Jotta en moista unohtaisi, alankin pitämään täällä sarjaa siitä, mikä kaikki tässä kotiseudussani viehättää. Ja ensimmäisenä se suurin rakkauteni, Joki.
Joki kulkee läpi kaupungin ja sen varrelle mahtuu monenmoista mahtavaa ja muistorikasta paikkaa ihan lapsuudestani tähän päivään. Näin syksyisin rakastan eniten kuitenkin vedenpintaan heijastuvaa ruskaa. Sitä ihailimme tänäänkin pyöräajelulla tyttären kera.



Joen varrella on monta paikkaa, jossa pyörän voi myös parkkeerata ja nauttia olostaan. Tänään pyörä pysähteli useamman leikkipuiston kohdalle, jossa pidettiin kakkukestejä muidenkin paikalle pysähtyneiden lapsosten kesken.

Tämä joki sai muuten muistelemaan myös Kokemäenjokea, jonka eräällä tietyllä mattolaiturilla haaveilin parin vuoden ajan elämästäni. Joki teemaan liittyy myös eräs suosikkikirjani: Herman Hessen Siddhartha. Voisin nähdä itseni vanhenemassa joen varrella kuten tuon kirjan päähenkilö. Joet ovat suuri rakkauteni.

Kiireetöntä

Tänä aamuna vein itseni kävelylle. Valitsin reitin kauneuden en suoruuden mukaan. Ruskaa, aurinkoa ja viimeisiä kukkasia. Kirpsakan lämmin ilma. Kävin muutamissa putiikeissa hypistelemässä. Ullan unelmassa unelmoin synttärijuhlista ja ihanista leivoksista.

Kenkiä koetin myös etsiä ja huomasin, ettei se olekaan niin yksinkertaista. Kävelykengät ovat joko liian nättejä minulle tai sitten ne näyttävät mummokengille. Ei semmoisia voi ostaa arkikengiksi. Päädyin siis vanhojen tottumuksien mukaan ostamaan skeittitennarit. Milläs muulla sitä vanha lökäpöksy osaisi kävelläkään, vaikka housut ovatkin iän myötä kiristyneet ja skeittikin lojuu jossain varaston nurkassa.

Tosin haaveilen myös saavani hyvät vaelluskengät. Niillä olisi hyvä samota metsien lisäksi myös töissä pihamaalla. Ja tietty ne nätit tanssikengät, vaikka harvemmin tansseihin päädynkään...

Kävelyllä en pitänyt kiirettä ja ostokset jätin ihan toissijaiseksi. Se oli kyllä oiva valinta, sillä muuten en ehkä olisi huomannut nurmikolle ilmestyneitä jättimäisiä reikiä.

Heti mieleeni tuli Tove Janssonin Kuinkas sitten kävikään kirjan sivu, jossa Mymmeli ja Muumipeikko ryömivät pohjattoman purkin läpi ja pääsivät jonnekin ihan toisaalle. Päätin kokeilla pääsisinkö minäkin jonnekin muualle ja ryömin yhden tunnelin läpi. En päässyt. Kokeilin muitakin tunneleita, mutta yhtälailla päädyin vain toiselle puolelle. Tosin jotain taikaa näissäkin oli, sillä toisella puolella olo oli jotenkin vekkulimpi ja iloisempi kuin lähtiessä. Täällä kotonakin hymyilyttää yhä.

Kiire

Uljas ratsuni kiitää töitä kohden

Mihinkähän sitä on niin kamala kiire? Miten minusta tuntuu ettei minulla ennen ollut kiirettä ollenkaan, mutta nykyään en ehdi edes oikein päin istua tuolissa, kun puolet kropasta on vääntynyt jo menosuuntaan kohden.

Lueskelin tuossa muutama ilta sitten iltasatuna Camilla Mickwitzin Jason-kirjaa tyttärelleni. Siinä Jason lentää äitinsä perässä, jolla on aina niin kiire. Jossain vaiheessa kirjaa äidin pitää ihan muistuttaa itselleen, ettei enää tarvitse kiirehtiä, kun ollaan kotona ja rauhassa.

Ikävä myöntää, mutta tunnistin heti itseni. Tytär ei kiirehdi minnekään, vaan tuumailee mielellään ja höpöttelee kaikenlaista. Se on yleensä ottaen äidistäkin todella mukavaa, mutta aamuisin ennen päiväkoteihin päätymistä on pakko hoputtaa syömään, ettei tulisi kiire. Nyt tytär monesti tuumaakin lähdön hetkellä, että "Meillä on kiire". Kiireen tuntu on tarttunut minusta häneen.
Onneksi olemme kuitenkin viime aikoina saaneet ajankäytön järjestettyä niin ettei kiirettä todellisuudessa monestikaan ole, jolloin (itseäni samalla muistuttaen) totean ääneen tyttärelle "Tänään ei ole kiire." Silti yhäkin meillä vain lauantaiaamut alkavat yleensä tyttären toteamuksella: "On vapaapäivä. Ei ole ollenkaan kiirettä. Ei oo kiirettä mihinkään."

Tuo kiire on oikeastaan aika kummallinen käsite. Kiirettä ei olisi, ellei sitä itse kehittäisi. Tai sille antaisi valtaa. Jos herää tarpeeksi aikaisin, ei aamut ole kiireisiä. Tai jos ei stressaa siitä, että kotihommat jäävät seuraavaan päivään, voi saman ajan käyttää lapsosen vieressä oleskellen ja leikkipullaa mutustellen tiskaamisen sijaan. Eikä varmaan tarvitsisi todeta kovinkaan usein että: "Oota, äiti tekee ensin tämän..."

Muistelen jossain (en nyt muista missä niistä) muumisarjiksissa olleen stripin, jossa Vilijonkka motkotti Muumien epäsiisteydestä. Siinä Muumimamma esitteli ylpeänä sohvan alle pinottuja likaisia astioita ja totesi, että ne pestään vasta sitten kun ulkona sataa vettä. Olen aina kadehtinut tuota Muumimamman asennetta. Hän muistaa kyllä mikä elämässä on tärkeintä. Läsnäolo, pienestä juhlan tekeminen, seikkaileminen ja hyvä ruoka... Ei mitään turhaa kiirettä, vaan keskittymistä niihin elämän tärkeimpiin hetkiin.

Samaa aihepiiriä olen tuumaillut nykyään usein myös Vuokko Hovatan Lempieläimiä levyn raitaa Odota kun rutistan sua kuunnellessa.

"Odota kun rutistan sua
niin kiire ei voi olla
odota kun suutelen sua
niin kiire ei voi olla

ei onni ole vaikeaa

Odota kun puristan sua
niin kiire ei voi olla
odota kun kuuntelen sua
niin kiire ei voi olla

ei onni ole vaikeaa

Omenankukat
putoaa
pilvet liikkuu
kiikussaan
ja repii auki
taivaan sinisen
Metsänreuna
luumuntumma
auringonkukkien
varjot kasvaa seinustaa
petäjääkin pidemmiksi.

Odota kun kosketan sua
niin kiire ei voi olla
odota kun hengitän sua
niin kiire ei voi olla

Omenankukat...

Kysyit mitä eilen itkin
me ollaan
niin vähän aikaa
yhdessä"

Koska oma kultu ei asu saman katon alla ja itseni tavoin opiskelee työn ohessa, niin keskinäinen aika tahtoo väkisenkin jäädä aika vähäikseksi. Monesti sitä miettii, että mistä voisi luopua, että olisi oikeasti aikaa rutistaa, hengittää ja suudella vähän kauemmin. Ja että olisi aikaa kuunnella ja olla läsnä. Ihan kaikilla soluilla keskittyneesti. Tytär onneksi osaa kyllä pitää huolen näistä jotenkin ihan omasta takaa. Jos äiti ei tajua itse lopettaa kiirettä, hän pysäyttää, kiipeää syliin ja halaa ja höpöttelee ja suukottelee. Ja silloin äidillä ei enää ole ollenkaan kiire minnekään.

Eilen tajusin että arki on nyt buukattu niin hyvin työn ja koulun puolesta, että lomia on turha haaveilla pitävänsä ennen joulua. Se tietää sitä, että kiirettä täytyy muistaa pitää silmällä. Sitä on muistettava hätistellä ulos kyläilemästä luotaan.

Täytyy keskittyä niihin pieniin hetkiin arjessa ja tehdä jokaiseen päivää aikaa ja tilaa puhtaalle ja laadukkaalle läsnäololle. Ja seikkailulle ja juhlalle. Ja kun se kiire yllättää (kun sen se kuitenkin tulee näytön myötä tekemään) , voi kiirettä käännyttää muistamalla nuo arjen timanttiset laatuhetket.

Taidankin aloittaa jo heti nyt paikalla ja mennä lojumaan nuhanenäni kanssa hetkeksi sohvalle ihan itsekseen. Kuunnella jotain kaunista musiikkia ja tuumailla päivän kauniita ja nautinnollisia hetkiä.

Orkesterin vierailu

Elokuvakerho on toiminut kotokaupungissani jo vuodesta 1972 ja on yksi Suomen vanhimmista elokuvakerhoista. Itse aloitin elokuvakerholaisena joskus 90-luvun alkupuolella. Elokuvakerho oli oikeastaan ainoa tapa saada nähdä jotain muuta kuin valtavirtaa laajakankaalta. Silloin kuin nytkin. Ohjelmistossa on aina ollut laaja kattaus vaikuttavia elokuvia ympäri maailmaa sekä myös elokuvahistorian suurimpia kuvia kautta aikain. Palasin alkuvuodesta kymmenen vuoden jälkeen kerhoon ja aika ei ole muuttanut tuon kerhon tarjonnan laadukkuutta. Elokuvatarjonta on nuorentunut, mutta yhtä lailla kiinnostava kuin ennenkin.

Syyskauden aloitti Eran Kolirin käsikirjoittama ja ohjaama Orkesterin vierailu. Tarina kertoo Egyptiläisen Aleksandrian poliisin juhlasoittokunnan vierailusta Israeliin paikallisen arabikulttuurikeskuksen avajaisiin, jonne he eivät kuitenkaan ennen elokuvan viimeistä minuuttia päädy. Jo elokuvan alussa orkesteri saa odottaa turhaan kyytiä Israelin lentokentällä arabikulttuurikeskukseen. Kukaan ei myöskään vastaa heille annettuihin numeroihin. He ovat kasa oman onnensa nojassa olevia unohdettuja. Sinnikkäästi he kuitenkin päättävät lähteä itse kohti määränpäätään päätyen vielä enemmän harhaan, erämaan laitamille keskelle ei mitään pieneen tuppukylään. Siellä he kohtaavat kahvilanpitäjä Dinan sekä Itzikin sekä Pepin, joiden auttavaan käteen he joutuvat turvautumaan vaihtoehtojen puuttuessa. Eli oikeammin tarina kertoo sattuman kautta kohtaavista ihmisistä ja siitä miten nuo kohtaamiset heihin vaikuttavat.

Luettuani johdatuksen elokuvaan, oli ennakkoajatukseni jotain Emir Kusturican elokuvien kaltaista musikaalista ilottelua ja koomisten tapahtumien kautta tarinan eteenpäin vievää tempoa.

Tämä elokuva oli kuitenkin juuri päinvastainen. Tässä kuvassa ei ollut mitään turhaa rämistelyä ja hyvä niin. Arabimusiikki soi kyllä kauniisti tunnelmoiden taustalla, mutta yleisote elokuvassa oli hiljainen. Elokuva oli rauhallinen tarina erilaisten ihmisten kosketuksesta toisiinsa ymmärryksen ja kuuntelemisen kautta.

Elokuva oli kaunis. Se kertoi ihmisistä, joiden elämä ei ollut mennyt ihan niin kuin he olisivat toivoneet. Orkesterin johtajan jähmeän kuoren alla sykki suuri sydän, joka koetti parantua menneistä tapahtumista. Kahvilanpitäjä Dinan iloluonteisen ja avoimen olemuksen taakse kätkeytyi katkeruutta. Orkesterin klarinetisti Simon tuntui olevan yhtä lailla hukassa elämänsä kuin keskenjääneen konserttonsa päämäärän kanssa... Erilaisten ihmisten kohtaaminen antoi elokuvan päähenkilöille uutta näkökulmaa oman elämänsä tapahtumiin ja aukaisi heissä jotain, mikä oli ollut suljettuna jonnekin syvälle itseen.

Kirjoittamanani tämä kuulostaa kovin kliseiselle ja paikoin kyllä osasikin arvata mihin tarina johtaa. Silti elokuva onnistui kuljettamaan kaikki kohtaamiset todella uskottavasti kohti päämääräänsä. Ainakin itse samaistuin elokuvan henkilöihin ja siihen, kuinka joskus vastauksia löytää juuri silloin kuin kaikki tuntuu menevän päin mäntyä ja tuntee olevansa ihan eksyksissä niin maantieteellisesti kuin fyysisesti.

Itselleni elokuvassa koskettavin hetki elokuvassa oli kohtaus, jossa Simon vieraili Itzikin kotona. Illan päätteeksi Itzik sanoi Simonille: Ehkä kaikki päättyykin ilman suurta iloa tai surua. Ihan noin vaan. Lapsen nukkuessa sängyssään. Illan hiljaisuudessa. On vain pohjaton yksinäisyys. (Noin vapaasti muistellen vuorosanoja.)

Olihan elokuvassa kyllä muutama oikein huvittavakin tapahtuma, kuten nuoren keikarimaisen arabipoliisin Khaledin ja ujon israelilaispojan Pepin epävarma hapuili rullaluistinradalla. Oli myös oikein hilpeää nähdä kuinka Khaled opetti Pepiä rakkauden maailmaan.

Kiinnostavaa oli myös tuon Israelilaisen tuppukylän kulttuuri (tai kulttuurittomuus, kuten elokuvan päähenkilöt sanoivat: Täällä ei ole kulttuuria.) Nuorten suurin menomesta tuntui olevan tuo rullaluistinrata, jossa 80-lukulaiselta näyttävä Dj soitti koskettimia ja levyjä ja parit tanssivat kuin Travolta, tai siis ne jotka luistimilla pystyssä pysyivät.

Dina myös esitteli orkesterin johtajalle paikallisen kuppilan (joka näytti kauppakeskuksen kahvilalle), jossa hän otti aika mojovan iltapalan: Naan leivän tapaiselle lätylle siveltiin tahinia ja jotain muuta maustetta ja kasattiin läjä ranskalaisia. Sen jälkeen leipä käärittiin rullalle ja syötiin hyvällä ruokahalulla.

Elokuvaa voisin suositella niille, jotka eivät kaipaa toimintaa ja tuliaseita vaan pienistä paloista hiljalleen koostuvaa suurempaa tarinaa. Humoristisesti koskettavia tunteita luotaava elokuva jättää kyllä positiivisen mielen katsojalleen.

Lisää elokuvista kuvin ja sanoin:

Elokuvan kotisivulta

Traileri täällä ja myös toisaalla

Syksyn värejä

Tutkailemme päivittäin etenevää ruskaa tyttäreni kanssa. Tällä viikolla innostuimme maalaamaan näkemäämme. Ulkoa mukaan otetut pihlajanmarjat ja pietaryrtit sekä lehdet ikuistettiin paperille akvarellivärein. Lehdet painettiin oikeilla lehdillä, marjat tuli sormenpäistä ja pietaryrtin kukat maalattiin kukkia siveltimenä käytäen.

Pihlajanmarjamaalauksesta tehtiin synttärikortti kummitädille. Toivottavasti ehti jo perille.

Äitikin vähän innostui kokeilemaan ylijääneillä maaleilla lehtipainantaa.