Unia

Yksi yö

Kuljen kaupungissa, joka on Kuopio, vaikkei yhtään näytä siltä. Olen junaraiteiden luona. Paikalla on paljon punkkareita, vaihtoehtoväkeä, muusikoita, kulkureita... toisin sanoen oikeaa ihmiskirjoja. Rata-alueella on paljon hyljättyjä, mutta nyt uudelleen vallattuja rakennuksia. Yhtä niistä kutsutaan kirkoksi. Sieltä hohkaa valo ja rauha. Muualla ei rauhaa olekaan. Juhlijoita, pieniä savuisia tiloja, joissa soi voimakas ja energinen räime. Punkkia. Koko alue tuo mieleeni Berliinin (vaikken oikeasti ole siellä käynyt). Kuljemme ystävien kanssa ratarakennuksesta toiseen. Rakennuksiin pääsee kulkemaan pieniä tummuneita puisia siltoja pitkin raiteiden yli. Mukana on rakkautta, ihastusta, pieniä salaperäisiä kosketuksia, sipinää, epäluuloa, hämmennystä, vallattomuutta... Kaikki elävät tunteidensa äärirajoilla.

Istumme ystävieni kanssa erääseen tilaan, jossa on rauhallisempaa, vaikkakin hikistä ja puheenporinan täyttämää. Alamme keskustella pöydässä istuvan ennustajaeukkomaisen naisen kanssa. Hän kertoo tekevänsä tatuointeja. Minä innostun. Haluan itselleni sellaisen. Tuttavani piirtää pöydän ääressä mustalla tussilla paperille huppuviittaisen naisen, joka pitää kohotetussa kädessään pientä taikaliemipulloa. Nainen tatuoi kuvan koko selkäni alalle.

Jatkamme matkaa. Aamu alkaa sarastamaan. Olemme kotikaupungissani. Kuljemme kohti joen rantaa. Minä kiipeän erään kerrostalon edustalla olevilla rakennustelineelle. Korkealla nautin aamun hiljaisuudesta, kirpeästä ilmasta ja yksinäisyydestä. Katson alas ja näen vanhan ystäväni seisovan rakennustelineen alla. Tiedän, että hän haluaisi päästä samaan paikkaan. Tajuan hänen käyneen täällä ennenkin. Laskeudun ja sanaa sanomatta ystäväni kiipeää korkeuksiin runokirja kainalossaan. Sinne hän jää istumaan. Aamuaurinko värjää hänen lyhyet vaaleat hiuksensa punaiseksi. Hän unohtuu omiin sanoihinsa.

Jatkan matkaa riehakkaan ystäväpiirin luokse. En ole enää taikajuomien vallassa. Äskeinen kokemus on kirkastanut mieleni. Haluan uimaan. Riisun vaatteeni ja huomaan tatuoinnin. Se ei enää tunnu yhtä hyvälle idealle kuin aiemmin yöllä. Päätän karistaa ajatuksen mielestäni ja hyppään kylmään jokeen uimaan. Tunnen aaltojen liikkeet vartalossani ja vapaudun ärsyttävistä ajatuksista. Muu joukkio jatkaa juhlintaa. Rakastaa ja hämmentelee omissa jupakoissaan.

Herään.

Musiikkia arjessa

Kuuntelimme tyttären kanssa sylitysten musiikkia yhdessä hiljaa keskittyen. Hetken kuluttua tytär sanoi: Äiti se kitara soittaa siellä musiikin sisällä. Vau, likka alkaa hahmottamaan musiikista jo eri soittimia!



Välillä arki sujuu kuin sävelillä tanssien, väliin ei. Esimerkiksi kun juuri ennen iltatoimille menoa huomaa vessapapereiden auttamattomasti loppuneen eikä ole pienintäkään halua lähteä enää tarpomaan kaksin kauppaan. Välillä toivon suuresti, että yhteisöllisyyttä olisi jäljellä kerrostaloasukkaiden joukossa ja voisi mennä naapuriin pyytämään rullaa lainaan helpotukseen.

Onneksi sentään leipomamme patongit onnistuivat ja olivat herkullisia ja kaapista löytyi vielä pipareitakin jälkiruuaksi. Kyllä meidän neitien kelpaa.

Ajatuspolkuja

Lauantaiaamu oli haikea. Syy saattoi olla edellinen kosteahkoa ilta. Kävellessäni leikkipuistosta lasta pulkassa perässä vetäen tuli mieleen päätöksiä, joita syntyy juuri tuossa henkilökohtaisen sateisessa tilassa.

Näin hyvät unet nukkuneenakaan päätökset eivät tunnu typeriltä, joskin suurin valaistuksen hetki alkaa jo hämärtyä. Siksipä ajatukset pitää kirjata ylös ennen kuin ne katoavat kokonaan luovuttamisen unhoitukseen. Päätökset:

1. Panostan tyttäreeni yhä enemmän!

Tytär on aloittanut kasvun normaalin yhteiskunnan jäseneksi. Näen että tätä tietä kulkien hänestä tulee varmasti kelpo kansalainen. Silti korviini särähtää aina silloin tällöin tyttäreni suurina totuuksina pitämät lausahdukset esimerkiksi: "Sisällä ei saa hyppiä" tai "puihin ei saa kiivetä". Miksi ihmeessä ei saisi?

Puihin kiipeäminen on paitsi todella hauskaa, jännittävää ja mielikuvitusta rikastuttavaa, myös fyysisesti kehittävää. Lapsuuteni parhaimpia leikkejä olen saanut aikaiseksi mummolan pihakoivussa, joka muuntautui kodista avaruusraketiksi ja autosta kehtolinnaksi.

Ja miksi ihmeessä ei sisällä saisi hyppiä? Mitä se häiritsee? Meillä saa pomppia sisällä, sängylläkin.

Panostaminen tyttäreen tarkoittaa siis perushoidon ja leikin lisäksi silmien avaamista ja seikkailuihin lähtemistä yhdessä.

2. Aion panostaa taiteen tekemiseen.

Aikaa tuntuu olevan aina liian vähän. Mutta jostain syystä sitä voi tuhlata suurissa määrin tietokoneen (tai joillain myös television) edessä nököttämiseen. Aion vähentää passivoivan median ihannointia ja alkaa tuumasta toimeen.

3. Aion panostaa opiskeluun

Viikon päästä olen aloittamassa työharjoittelun dementikkojen parissa. Koska olen aiemminkin tehnyt töitä dementikkojen kanssa, ajattelin nostaa haasteita korkeammalle. Ideana on saada mummelit ja papat tekemään yhdessä jokin isompi projekti, ehkä varjoteatteriesitys.

Opiskeluun aion panostaa myös oppisopimuskoulutuksen ulkopuolissa asioissa. Läjä ajatusta kehittävää kirjallisuutta odottaa yöpöydällä vuoroaan.

4. Lopetan eron jälkeisen hunninkokauden tähän.

Sain siitä sen mitä sillä oli annettavaa ja nyt kokemuksista ja uusista tuumista viisastuneena jatkan etsintääni toisella tapaa. Pidän kiinni hyvistä oivalluksista, luovun vanhoista huonoista tavoista.




Viime päivinä olen myös pohtinut sosiaalisen pääoman käsitettä. Sosiaalisen pääoman käsitteen on tuonut esiin herra nimeltä Robert D. Putnam. Hänen puheistaan minua kiinnostaa se kuinka hän näkee yhteisöllisyyden voimavarana ja ihmisen terveyttä edistävänä toimintana. "Sosiaalisen pääoman ydin on luottamus ja luottamuksenarvoisuus. Se koostuu kahdesta elementistä, kyvystä sitoutua yhteisiin tavoitteisiin ja vastavuoroisuutta säätelevistä normeista."

Sosiaalisen pääoman sanotaan johtavan hyvinvoivaan yhteisöön: Siellä missä sosiaalista pääomaa löytyy, ihmiset ovat terveempiä ja sanovat olevansa onnellisempia. Yhteiskunnalliset asiat on hoidettu hyvin ja epäkohtiin puututaan. Ihmisillä on mahdollisuus vaikuttaa ympäristöönsä ja vuorovaikutteisessa yhteistyössä koko yhteisö kehittyy jokaista ihmistä paremmin palvelevaksi.

Mielenkiintoinen seikka oli että amerikkalaista yhteiskuntaa tutkiessaan Putnam on nähnyt kaksi syytä sosiaalisen pääoman hupenemiseen. Ne olivat työmatkoihin kuluva aika ja television ääressä kulutettu aika. Nämä vievät yhteensä 3-5 tuntiin vuorokaudessa pois ajasta jonka voisi viettää perheen, ystävien tai yhteisötoiminnan parissa. Myös sodanjälkeistä sukupolvea pidetään syynä yhteisöllisyyden vähemiseen, sillä he luopuivat vanhempiensa yhteisöllisyydestä ja alkoivat keskittymään itseensä. Suomessakin on havaittu että sosiaalinen pääoma on vähentynyt 1960-luvulta alkaen tasaisesti.

Putnam on koonnut better together sivustolle 150 tapaa kehittää omaa ja yhteisön sosiaalista pääomaa. Osa on jenkkikulttuuriin vahvasti sidonnaisia, mutta herättää silti ajatuksia. Siitäpä tutustumaan aiheeseen ja keinoihin tehdä elämästämme parempaa.

better together

Tie muutokseen

Muutoksen tie vaatii useita vaiheita toteutuakseen.

Ensin on esiharkintavaihe.

Minä aloin pohtimaan lukioaikaisen juoksuharrastuksen nostamista arkeen. Pelotti että polvet pettävät taas, kuten pettivät silloinkin. Diagnoosi oli kulumat. Niistä on ollut haittaa muissakin lajeissa, joita aktiivisempana aikana harrastin suurella innolla. viime aikoina en ole hyötyliikunnan lisäksi harjoitellut mitään.

Harkintavaihe

Seurasin vuoden maratoonarin harjoittelua naputtaen sen parisuhteen vähäisestä yhteisestä ajasta kuluttamaa osaa haikaillen. (Anteeksi ystävä hyvä, tajuan nyt miksi se on niin mahtavaa.) Jossain piileskeli ajatus siitä, että voisi olla mukavaa juosta itsekin, mutta en löytänyt sille aikaa elämästäni.

Päätösvaihe ja Toteutus

Tänä vuonna päätin alkaa juoksemaan. Ihan vaan kokeillakseni kestääkö paikat ja kunto. Kaivoin kaapista vanhat lenkkikengät ja lähdin lenkille. Kunto ei pettänyt, lihasmassa (tai pikemmin sen puute) vaan valitti rääkkiä. Olin yllättynyt jaksamisesta lenkkipolulla ja alkuhuumavaihekin pääsi sitten valloilleen.

Ylläpito

Olen käynyt juoksemassa noin joka toinen päivä. Kunto on hyvä, lihasmassakaan ei enää valita. Eilen innostuin jatkamaan lenkkiä rikkoakseni kympin rajan. Noin kahdeksan kilometrin kohdalla toisen polven kuluma alkoi muistuttamaan ikävästi itsestään. Yhdeksän kilometrin kohdalla piti alkaa kävelemään kun pistäminen vaan lisääntyi polvessa. Pohdin polvituen hankkimista ja suunnittelen monipuolisempaa harjoitusohjelmaa.

Repsahdus

En ole vielä repsahtanut, mutta yleensä se kuuluu asiaan. Silloin pitää katsoa syitä repsahdukseen, ottaa oppia ja jatkaa paremmalla tiedolla eteen päin.

Toive:

Jos en repsahda, niin syksyllä juoksen puolimaratonin, sitä ennen ehkä jonkun naisten kymppi henkisen lyhyemmän matkan. Saas nähdä.

Huomioita:

- Pitäisi juoda enemmän
- Vois ostaa uudet lenkkarit ja polvituen
- Lihaskuntoa täytyy nostattaa jollain muullakin keinoin kuin juoksemalla. Kuntosalilla tai jumpassa.
- Täytyy alkaa kiinnittämään huomioita ravitsemukseen

Satukirja osa 3.

Tytär katseli kun äiti naputteli tietokoneella ja tuli naputtelemaan näppiksiä vierestä. Kielsin, sillä kone meinasi mennä sekaisin. Tytär kysyi: "Mitä minä saan sitten painaa?" Pyysin odottamaan hetken ja laitoin tekstinkäsittelyohjelman päälle. "Kirjoita nyt sinä" sanoin.

Sen jälkeen tytär halusi piirtää kirjoitusten päälle. Samalla alkoi tulla tarinaa. Lopuksi liimasimme kuvat satukirjaan ja tytär paranteli vielä hieman tarinaa ja kuvitusta... Tässä maistiaisia.



Mummon pisteitä. Mummon kuva. Pää, jalat, silmät. Tuohon on nyt tullut mummo. On mummon pisteitä. Ihan kaikki. On valmis. Kato vaikka. Ihan kiva.

(Selvennykseksi, tyär kutsuu mummon sappikivileikkauksesta tulleita haavoja pisteiksi. Yhäkin kun ne ovat arpeutuneet.)



Tää on mato. Se luikertelee siinä. Se kehrää. Tää on hiekkalinna. Mä paan sen tähän. Se on maton hiekkalinna.

(Heikkalinna on iso vihreä paperi, jossa on sinisiä palloja)



Tässä on minun kuva. Minulla on vihreä paita. Nääkkö? Minä otan tämän ukin tästä pois. Tämä menee tähän hiekkalinnaan. Minulla on nyt punaisia paitoja. Niitä on monta. O-Ou.



-Kato tänne tuli kiikku.
- Kuka siellä kiikkuu?
- Villiina. Tässä on Toivo. Kiikkuu, kiikkuu.

(Panee Toivon ja Vilmiinan hiekkalinnaan kiikkumaan. Jokainen värillinen pieni paperi kuvastaa tarinan henkilöitä.)

- Tää on äiti, äiti. Tää on äiti kiikku. Kiikkuu, kiikkuu. Mä panen tähän eka liimaa. Nyt äiti minäpä annan tämän äitille tähän (liimaa satukirjaan) Valmiiksi tähän. Tässä on Villiina. Ota äiti. Ota, ota.
- Mihin minä pistän tämän?
- Satukirjaan.

6 asiaa

Maria haastoi kertomaan 6 asiaa itsestäni. Yritetään.

1. Olen Äiti. Tällä hetkellä tämä tuntuu tärkeimmältä ominaispiirteeltä, vaikka viime aikoina olenkin löytänyt paljon myös muita määritteitä kuvaamaan itseäni.

2. Olen samaan aikaan työssä ja opiskelemassa. Molemmat tukevat toisiaan, joten olen tyytyväinen tilanteeseeni nyt. Onneksi kuitenkin alan olemaan loppusuoralla, sillä väsy meinaa välillä iskeä.

3. Tykkään pyöräilemisestä ihan hirmuisesti! Olen pyöräillyt 70-lukuisella FlowerPower rötisköllä ympäri vuoden kaikki pidemmät matkat enkä edes omista autoa (enkä muuten korttia sen ajamiseenkaan).

4. Katselen usein sohvalla maaten ikkunastani näkyvää koivua ja vuoden vaihtumista sen muodonmuutoksissa. Myös taivaalla kulkevat pilvet tai tuikkivat tähdet vangitsevat.

5. Nukun kissa selkäni päällä yöt ja aika usein tytär kainalossani aamut. Se on ihanaa ja etenkin lämpöistä.

6. Haaveilen että omistaisin joskun Jouhikon ja osaisin jopa soittaa sitä hyvin.

Lopuksi pitäisi haastaa kuusi saman meemin ääreen. Haasteeseen saa tarttua tai olla tarttumatta:

Kyllikki Hyytäjä
Huhtikuun Noita
Lauran huone
okra
Kazza
Kuu-ukko

Tämän haasteen säännöt:
1. Link to the person who tagged you.
2. Post the rules on your blog.
3. Write six random things about yourself.
4. Tag six people at the end of your post and link to them.
5. Let each person know they've been tagged and leave a comment on their blog.
6. Let the tagger know when your entry is up.

Helsingin tuliaisia

Aiemmin mainitsin joistain löydöistä matkalta. Tässäpä maistiaisia:



Katutaidetta käsitteleviä kirjoja löysin Kiasmasta paljon. Yksi lähti vain mukaan. Hienoja on teokset ja innosti itseäkin uusiin ympäristötaiteellisiin suunnitelmiin.







Tämä alin on tyttären suosikkikuva kirjasta.



Lisäksi löysin paljon lastenkirjoja todella halvalla. Nämä kaikki yhteishintaan 17,20e.
Ah, koin olevani onnekas.



Ihastuin myös Joutomaan kortteihin, joista tämä Reetta Isotupa-Siltasen Kun kukkaset nukkuu oli suosikkini. Tytär halusi Seikkailu odottaa kortin, jossa seepra ajaa punaisella autolla.

Purkutyömaa pään sisällä

Lomaviikko meni puoliksi neljän seinän sisällä sairastaessa ja puolet eteläisessä Suomessa rymytessä. Molemmissa oli puolensa. Alkupuolella sai levätä ja tuli luettua Sofi Oksasen Puhdistus, josta pidin aika paljon. Ajattelin lukea sen toistamiseenkin joskus ajan päästä.

Toinen puoli lomasta taas meni aika kiireessä, mutta ihan hyvällä tavalla. Näin kavereita ja nautittiin olosta. Tein jotain kirjalöytöjäkin, joista paljastuksia tulee myöhemmin, kun saan kuvamateriaaliakin mukaan. Ja tuli käytyä ensimmäistä kertaa eläintieteellisessä, minne en edes kymmenen Helsingissä asumani vuoden aikana eksynyt. Harmi etten. Hieno paikka ja paljon mielenkiintoista katseltavaa.

Jotenkin itse Helsingistä jäi outo fiilis. Tavallaan tunsin taas kerran tulleeni kotiin, mutta toisaalta huomasin muuttuneeni aika lailla poissaollessani. Moni helsinkiläinen tuntui nyt jotenkin...pinnalliselle. Kaikilla oli kauhea kiire tehdä kaikkea mahdollista ja toisaalta kaikki tekeminen tuntui laskelmoidulle ja tarkkaan pohditulle. No jokainenhan valitsee itse polkunsa. Ei kaikki elä siellä niin. En minäkään aikoinaan tainnut elää. Mutta selkeä ero tähän nykyiseen pikkukaupunkieloon siellä olemisessa on. Itse käyn yhäkin ylikierroksilla enkä osaa edes mennä nukkumaan, vaikka en ole nukkunut kunnolla koko siellä olemisen aikana. Jotenkin se ympäristön virikkeiden tulva on yhäkin päässä yhteä mössönä. Eihän sitä tämmöinen jo rauhalliseen eloon tottunut ihminen osaa käsitellä lainkaan.

Loppumatkasta käytiin sukuloimassa ja sain taas kerran ihmetellä ajan etenemistä. Serkun vanhin muksu, jota vauvvasta asti olen halinut paljon, on jo yläasteikäinen nuori mies. Ensin tuli äänenmurros, nyt oli kasvanut partakarva. Sitä esiteltiin minulle suurella ylpeydellä. Sain jopa kokeilla sitä. Olihan se hieno. Poika kertoi minulle, että hänellä on melkein kolme partakarvaa. Kysyin mitä tarkoittaa MELKEIN kolme. Hän vastasi: Että niitä on kaksi. Tosin ilmeisesti se toinenkin oli lentänyt tuulen mukaan...

Satukirja osa 2

Tässä on minun kuva. Siinä on päällä tuota. Tuota vihreetä. Ja minun käsi on mennyt päälle. Ympäri ja ämpäri. Se oli oranssi käsi. Loppu se satu.

Satukirja

Aloitimme tänään tyttären kanssa satukirjan kirjoittamisen ja kuvittamisen. Tälläisiä satuja sai ensimmäinen aukeama:

Vasen sivu:

Tästä tulee semmoinen pitkä mato. Se luikertelee tälleen tässä. Tänne vähän... Tohon pittää vähän panna. Nyt siinä on se pää.

Oikea sivu
Pallokuvan alla olevasta:

Tähän pittää piirtää että on lääkettä. Villiina kyssyy: Onko äiti antanut minulle lääkettä?
Villiina kirjoittaa.
(Leikkii että on puhelimessa) Haloo! Onko äiti antanut minulle lääkettä? Se vastasi ei on antanut.

Pallopaperiin liimatusta sedästä:

Setä tykkää tosta kauheesti. Setä tykkää palloista. Se heittää niitä palloja ilmaan.

Aiemmin tytär myös kertoi että "Tästä tulee pitkä setä. Sillä on hattu päässä."

Taas se alkaa

Näet uusi vuosi. Selaillessani muiden blogeja löysin tiivistelmiä siitä mitä edellinen vuosi on pitänyt sisällään ja mitä seuraava tuonee mukanaan. Minulla on ollut niin kiirus, etten moisia laaja-alaisia ajatuksia ole ehtinyt kokoamaan. Ehkä vielä teen niin, mutta en nyt. Nyt nautin olosta ilman mitään vaadittuja aikatauluja ja velvollisuuksia. Mihinkään ei ole kiire ja kaikkea silti ehtii.



Käytiin viettämässä vuoden vaihde Kuopiossa. Siellä oli inspiroivaa. Ystäväperheen vanhin poika ja oma tyttäreni leikkivät niin intohimoisesti keskenään, että aikuiset häädettiin leikkihuoneesta moneen otteeseen pois. Se ei meitä haitannut. Saimme keskustella pitkän näkemistauon jälkeen maailmanmenosta oikein kunnolla. Minä olin myös iloinen kun sain vihdoin luotua kunnon kontaktin Kuopion perheen pienempään poikaan, kummilapseeni. Isompien leikkiessä keskenään sain hyvin aikaa puuhastella tuon pienemmän poijjan kanssa ja pakko myöntää että taisimme hurmata toinen toisemme.

Kuopiossa oli todella hauskaa, siitäkin huolimatta että seuraava vuosi alkoi lasten sairastumisella. Ensin Kuopion perheen vanhin poika sai korkean kuumeen ja seuraavana aamuna tytär alkoi oksentelemaan korkean kuumeen kanssa. Nyt tytär on jo parempana ja ilmeisesti Kuopiossakin on kuume laskenut.



Olen myös ylpeä siitä, että saimme pidettyä ekologisen uuden vuoden. En ole koskaan erityisesti pitänyt ilotulitteista niiden kauneuden saastuttaessa ilmastoa ja tinakin on kauheaa ongelmajätettä. Kuopion perhekin tykkää ekologisuudesta, joten söimme vegaanista sekä luomua ja joimme reilun kaupan viiniä. Ilotulitteita katsoimme muutaman lasten iloksi ikkunasta ja kaiken aikaa keskityimme olennaiseen, toistemme seurasta nauttimiseen. Loppu summaus siis että enpä ole pitkään aikaan nauttinut vierailemisesta yhtä paljon. Kiitos isännille!



Postauksen kuvitus on tyttären käsialaa tällä kertaa.