Surua ja itsensä ylittämistä

Nyt on sisar hento valkoinen saanut opetusta ihmisen anatomiasta. On pistetty piikkejä, mittailtu verenpaineita, otettu verensokeria,katetroitu, syötetty, hoivattu ja naurettu oikein makoisasti. Voisi sanoa, että olen ylittänyt itseni useammankin kerran. En olisi uskonut että uskaltaisin pistää ketään, mutta uskalsinkin jopa pistää itseäni mahaan. Eikä muuten sattunut.

Muutoin on ollut mitä synkein viikko. Kauhajoki on kummitellut mielessä ja ympäristössä. Väliaikainen oppilaitoksenikin evakoitiin viime viikolla uhkailujen takia ja pelon ilmapiiri kotikaupungissani on nyt käsin kosketeltavaa. Olin oikein onnellinen kun viikonloppu viimein koitti ja pääsin oppilaitoksista pois.

Suru-uutisia kuului myös ihan läheltä. Niitä ajatellessa löysin Eino Leinon runon. Sen myötä voimaa kaikille rakkaansa menettäneille.

Nyt olen vapaa ja mukana tuulen
saan kulkea rajalla ajattomuuden.
Olen kimallus tähden, olen pilven lento,
olen kasteisen aamun pisara hento.
En ole poissa vaan luoksenne saavun
mukana jokaisen nousevan aamun
Ja jokaisen tummuvan illan myötä
toivotan teille hyvää yötä.

-Eino Leino-

Voimavaloa

Kävelin pitkin koulun käytävää ja aloin panikoimaan. Tiesin mitä samaan aikaan tapahtuu toisaalla. Mummoni syntysijoilla. Kuvitelmissa se tapahtui täälläkin. Jotain asioita en osaa ymmärtää. Syntyy vaan ajatus varhaisen tuen tärkeydestä. Omasta ammatinvalinnasta ja mahdollisuuksistani pyrkiä auttamaan.

Ei tee mieli kirjoittaa enempää. Lähetän voimavaloa maailmaan. Ulottukoon sen säteistä lohdutusta mahdollisimman monelle.

Hiljaa kuiskaan myös toiveeni: Ei enää. Ei missään. Ei kenellekään.

Kotiseutuni osa 1

Välillä vihaan tätä kaupunkia jossa olen syntynyt ja nyt jälleen paluumuuttanut, mutta on tässä paikassa kyllä jotain kultaakin kalliimpaa. Jotta en moista unohtaisi, alankin pitämään täällä sarjaa siitä, mikä kaikki tässä kotiseudussani viehättää. Ja ensimmäisenä se suurin rakkauteni, Joki.
Joki kulkee läpi kaupungin ja sen varrelle mahtuu monenmoista mahtavaa ja muistorikasta paikkaa ihan lapsuudestani tähän päivään. Näin syksyisin rakastan eniten kuitenkin vedenpintaan heijastuvaa ruskaa. Sitä ihailimme tänäänkin pyöräajelulla tyttären kera.



Joen varrella on monta paikkaa, jossa pyörän voi myös parkkeerata ja nauttia olostaan. Tänään pyörä pysähteli useamman leikkipuiston kohdalle, jossa pidettiin kakkukestejä muidenkin paikalle pysähtyneiden lapsosten kesken.

Tämä joki sai muuten muistelemaan myös Kokemäenjokea, jonka eräällä tietyllä mattolaiturilla haaveilin parin vuoden ajan elämästäni. Joki teemaan liittyy myös eräs suosikkikirjani: Herman Hessen Siddhartha. Voisin nähdä itseni vanhenemassa joen varrella kuten tuon kirjan päähenkilö. Joet ovat suuri rakkauteni.

Kiireetöntä

Tänä aamuna vein itseni kävelylle. Valitsin reitin kauneuden en suoruuden mukaan. Ruskaa, aurinkoa ja viimeisiä kukkasia. Kirpsakan lämmin ilma. Kävin muutamissa putiikeissa hypistelemässä. Ullan unelmassa unelmoin synttärijuhlista ja ihanista leivoksista.

Kenkiä koetin myös etsiä ja huomasin, ettei se olekaan niin yksinkertaista. Kävelykengät ovat joko liian nättejä minulle tai sitten ne näyttävät mummokengille. Ei semmoisia voi ostaa arkikengiksi. Päädyin siis vanhojen tottumuksien mukaan ostamaan skeittitennarit. Milläs muulla sitä vanha lökäpöksy osaisi kävelläkään, vaikka housut ovatkin iän myötä kiristyneet ja skeittikin lojuu jossain varaston nurkassa.

Tosin haaveilen myös saavani hyvät vaelluskengät. Niillä olisi hyvä samota metsien lisäksi myös töissä pihamaalla. Ja tietty ne nätit tanssikengät, vaikka harvemmin tansseihin päädynkään...

Kävelyllä en pitänyt kiirettä ja ostokset jätin ihan toissijaiseksi. Se oli kyllä oiva valinta, sillä muuten en ehkä olisi huomannut nurmikolle ilmestyneitä jättimäisiä reikiä.

Heti mieleeni tuli Tove Janssonin Kuinkas sitten kävikään kirjan sivu, jossa Mymmeli ja Muumipeikko ryömivät pohjattoman purkin läpi ja pääsivät jonnekin ihan toisaalle. Päätin kokeilla pääsisinkö minäkin jonnekin muualle ja ryömin yhden tunnelin läpi. En päässyt. Kokeilin muitakin tunneleita, mutta yhtälailla päädyin vain toiselle puolelle. Tosin jotain taikaa näissäkin oli, sillä toisella puolella olo oli jotenkin vekkulimpi ja iloisempi kuin lähtiessä. Täällä kotonakin hymyilyttää yhä.

Kiire

Uljas ratsuni kiitää töitä kohden

Mihinkähän sitä on niin kamala kiire? Miten minusta tuntuu ettei minulla ennen ollut kiirettä ollenkaan, mutta nykyään en ehdi edes oikein päin istua tuolissa, kun puolet kropasta on vääntynyt jo menosuuntaan kohden.

Lueskelin tuossa muutama ilta sitten iltasatuna Camilla Mickwitzin Jason-kirjaa tyttärelleni. Siinä Jason lentää äitinsä perässä, jolla on aina niin kiire. Jossain vaiheessa kirjaa äidin pitää ihan muistuttaa itselleen, ettei enää tarvitse kiirehtiä, kun ollaan kotona ja rauhassa.

Ikävä myöntää, mutta tunnistin heti itseni. Tytär ei kiirehdi minnekään, vaan tuumailee mielellään ja höpöttelee kaikenlaista. Se on yleensä ottaen äidistäkin todella mukavaa, mutta aamuisin ennen päiväkoteihin päätymistä on pakko hoputtaa syömään, ettei tulisi kiire. Nyt tytär monesti tuumaakin lähdön hetkellä, että "Meillä on kiire". Kiireen tuntu on tarttunut minusta häneen.
Onneksi olemme kuitenkin viime aikoina saaneet ajankäytön järjestettyä niin ettei kiirettä todellisuudessa monestikaan ole, jolloin (itseäni samalla muistuttaen) totean ääneen tyttärelle "Tänään ei ole kiire." Silti yhäkin meillä vain lauantaiaamut alkavat yleensä tyttären toteamuksella: "On vapaapäivä. Ei ole ollenkaan kiirettä. Ei oo kiirettä mihinkään."

Tuo kiire on oikeastaan aika kummallinen käsite. Kiirettä ei olisi, ellei sitä itse kehittäisi. Tai sille antaisi valtaa. Jos herää tarpeeksi aikaisin, ei aamut ole kiireisiä. Tai jos ei stressaa siitä, että kotihommat jäävät seuraavaan päivään, voi saman ajan käyttää lapsosen vieressä oleskellen ja leikkipullaa mutustellen tiskaamisen sijaan. Eikä varmaan tarvitsisi todeta kovinkaan usein että: "Oota, äiti tekee ensin tämän..."

Muistelen jossain (en nyt muista missä niistä) muumisarjiksissa olleen stripin, jossa Vilijonkka motkotti Muumien epäsiisteydestä. Siinä Muumimamma esitteli ylpeänä sohvan alle pinottuja likaisia astioita ja totesi, että ne pestään vasta sitten kun ulkona sataa vettä. Olen aina kadehtinut tuota Muumimamman asennetta. Hän muistaa kyllä mikä elämässä on tärkeintä. Läsnäolo, pienestä juhlan tekeminen, seikkaileminen ja hyvä ruoka... Ei mitään turhaa kiirettä, vaan keskittymistä niihin elämän tärkeimpiin hetkiin.

Samaa aihepiiriä olen tuumaillut nykyään usein myös Vuokko Hovatan Lempieläimiä levyn raitaa Odota kun rutistan sua kuunnellessa.

"Odota kun rutistan sua
niin kiire ei voi olla
odota kun suutelen sua
niin kiire ei voi olla

ei onni ole vaikeaa

Odota kun puristan sua
niin kiire ei voi olla
odota kun kuuntelen sua
niin kiire ei voi olla

ei onni ole vaikeaa

Omenankukat
putoaa
pilvet liikkuu
kiikussaan
ja repii auki
taivaan sinisen
Metsänreuna
luumuntumma
auringonkukkien
varjot kasvaa seinustaa
petäjääkin pidemmiksi.

Odota kun kosketan sua
niin kiire ei voi olla
odota kun hengitän sua
niin kiire ei voi olla

Omenankukat...

Kysyit mitä eilen itkin
me ollaan
niin vähän aikaa
yhdessä"

Koska oma kultu ei asu saman katon alla ja itseni tavoin opiskelee työn ohessa, niin keskinäinen aika tahtoo väkisenkin jäädä aika vähäikseksi. Monesti sitä miettii, että mistä voisi luopua, että olisi oikeasti aikaa rutistaa, hengittää ja suudella vähän kauemmin. Ja että olisi aikaa kuunnella ja olla läsnä. Ihan kaikilla soluilla keskittyneesti. Tytär onneksi osaa kyllä pitää huolen näistä jotenkin ihan omasta takaa. Jos äiti ei tajua itse lopettaa kiirettä, hän pysäyttää, kiipeää syliin ja halaa ja höpöttelee ja suukottelee. Ja silloin äidillä ei enää ole ollenkaan kiire minnekään.

Eilen tajusin että arki on nyt buukattu niin hyvin työn ja koulun puolesta, että lomia on turha haaveilla pitävänsä ennen joulua. Se tietää sitä, että kiirettä täytyy muistaa pitää silmällä. Sitä on muistettava hätistellä ulos kyläilemästä luotaan.

Täytyy keskittyä niihin pieniin hetkiin arjessa ja tehdä jokaiseen päivää aikaa ja tilaa puhtaalle ja laadukkaalle läsnäololle. Ja seikkailulle ja juhlalle. Ja kun se kiire yllättää (kun sen se kuitenkin tulee näytön myötä tekemään) , voi kiirettä käännyttää muistamalla nuo arjen timanttiset laatuhetket.

Taidankin aloittaa jo heti nyt paikalla ja mennä lojumaan nuhanenäni kanssa hetkeksi sohvalle ihan itsekseen. Kuunnella jotain kaunista musiikkia ja tuumailla päivän kauniita ja nautinnollisia hetkiä.

Orkesterin vierailu

Elokuvakerho on toiminut kotokaupungissani jo vuodesta 1972 ja on yksi Suomen vanhimmista elokuvakerhoista. Itse aloitin elokuvakerholaisena joskus 90-luvun alkupuolella. Elokuvakerho oli oikeastaan ainoa tapa saada nähdä jotain muuta kuin valtavirtaa laajakankaalta. Silloin kuin nytkin. Ohjelmistossa on aina ollut laaja kattaus vaikuttavia elokuvia ympäri maailmaa sekä myös elokuvahistorian suurimpia kuvia kautta aikain. Palasin alkuvuodesta kymmenen vuoden jälkeen kerhoon ja aika ei ole muuttanut tuon kerhon tarjonnan laadukkuutta. Elokuvatarjonta on nuorentunut, mutta yhtä lailla kiinnostava kuin ennenkin.

Syyskauden aloitti Eran Kolirin käsikirjoittama ja ohjaama Orkesterin vierailu. Tarina kertoo Egyptiläisen Aleksandrian poliisin juhlasoittokunnan vierailusta Israeliin paikallisen arabikulttuurikeskuksen avajaisiin, jonne he eivät kuitenkaan ennen elokuvan viimeistä minuuttia päädy. Jo elokuvan alussa orkesteri saa odottaa turhaan kyytiä Israelin lentokentällä arabikulttuurikeskukseen. Kukaan ei myöskään vastaa heille annettuihin numeroihin. He ovat kasa oman onnensa nojassa olevia unohdettuja. Sinnikkäästi he kuitenkin päättävät lähteä itse kohti määränpäätään päätyen vielä enemmän harhaan, erämaan laitamille keskelle ei mitään pieneen tuppukylään. Siellä he kohtaavat kahvilanpitäjä Dinan sekä Itzikin sekä Pepin, joiden auttavaan käteen he joutuvat turvautumaan vaihtoehtojen puuttuessa. Eli oikeammin tarina kertoo sattuman kautta kohtaavista ihmisistä ja siitä miten nuo kohtaamiset heihin vaikuttavat.

Luettuani johdatuksen elokuvaan, oli ennakkoajatukseni jotain Emir Kusturican elokuvien kaltaista musikaalista ilottelua ja koomisten tapahtumien kautta tarinan eteenpäin vievää tempoa.

Tämä elokuva oli kuitenkin juuri päinvastainen. Tässä kuvassa ei ollut mitään turhaa rämistelyä ja hyvä niin. Arabimusiikki soi kyllä kauniisti tunnelmoiden taustalla, mutta yleisote elokuvassa oli hiljainen. Elokuva oli rauhallinen tarina erilaisten ihmisten kosketuksesta toisiinsa ymmärryksen ja kuuntelemisen kautta.

Elokuva oli kaunis. Se kertoi ihmisistä, joiden elämä ei ollut mennyt ihan niin kuin he olisivat toivoneet. Orkesterin johtajan jähmeän kuoren alla sykki suuri sydän, joka koetti parantua menneistä tapahtumista. Kahvilanpitäjä Dinan iloluonteisen ja avoimen olemuksen taakse kätkeytyi katkeruutta. Orkesterin klarinetisti Simon tuntui olevan yhtä lailla hukassa elämänsä kuin keskenjääneen konserttonsa päämäärän kanssa... Erilaisten ihmisten kohtaaminen antoi elokuvan päähenkilöille uutta näkökulmaa oman elämänsä tapahtumiin ja aukaisi heissä jotain, mikä oli ollut suljettuna jonnekin syvälle itseen.

Kirjoittamanani tämä kuulostaa kovin kliseiselle ja paikoin kyllä osasikin arvata mihin tarina johtaa. Silti elokuva onnistui kuljettamaan kaikki kohtaamiset todella uskottavasti kohti päämääräänsä. Ainakin itse samaistuin elokuvan henkilöihin ja siihen, kuinka joskus vastauksia löytää juuri silloin kuin kaikki tuntuu menevän päin mäntyä ja tuntee olevansa ihan eksyksissä niin maantieteellisesti kuin fyysisesti.

Itselleni elokuvassa koskettavin hetki elokuvassa oli kohtaus, jossa Simon vieraili Itzikin kotona. Illan päätteeksi Itzik sanoi Simonille: Ehkä kaikki päättyykin ilman suurta iloa tai surua. Ihan noin vaan. Lapsen nukkuessa sängyssään. Illan hiljaisuudessa. On vain pohjaton yksinäisyys. (Noin vapaasti muistellen vuorosanoja.)

Olihan elokuvassa kyllä muutama oikein huvittavakin tapahtuma, kuten nuoren keikarimaisen arabipoliisin Khaledin ja ujon israelilaispojan Pepin epävarma hapuili rullaluistinradalla. Oli myös oikein hilpeää nähdä kuinka Khaled opetti Pepiä rakkauden maailmaan.

Kiinnostavaa oli myös tuon Israelilaisen tuppukylän kulttuuri (tai kulttuurittomuus, kuten elokuvan päähenkilöt sanoivat: Täällä ei ole kulttuuria.) Nuorten suurin menomesta tuntui olevan tuo rullaluistinrata, jossa 80-lukulaiselta näyttävä Dj soitti koskettimia ja levyjä ja parit tanssivat kuin Travolta, tai siis ne jotka luistimilla pystyssä pysyivät.

Dina myös esitteli orkesterin johtajalle paikallisen kuppilan (joka näytti kauppakeskuksen kahvilalle), jossa hän otti aika mojovan iltapalan: Naan leivän tapaiselle lätylle siveltiin tahinia ja jotain muuta maustetta ja kasattiin läjä ranskalaisia. Sen jälkeen leipä käärittiin rullalle ja syötiin hyvällä ruokahalulla.

Elokuvaa voisin suositella niille, jotka eivät kaipaa toimintaa ja tuliaseita vaan pienistä paloista hiljalleen koostuvaa suurempaa tarinaa. Humoristisesti koskettavia tunteita luotaava elokuva jättää kyllä positiivisen mielen katsojalleen.

Lisää elokuvista kuvin ja sanoin:

Elokuvan kotisivulta

Traileri täällä ja myös toisaalla

Syksyn värejä

Tutkailemme päivittäin etenevää ruskaa tyttäreni kanssa. Tällä viikolla innostuimme maalaamaan näkemäämme. Ulkoa mukaan otetut pihlajanmarjat ja pietaryrtit sekä lehdet ikuistettiin paperille akvarellivärein. Lehdet painettiin oikeilla lehdillä, marjat tuli sormenpäistä ja pietaryrtin kukat maalattiin kukkia siveltimenä käytäen.

Pihlajanmarjamaalauksesta tehtiin synttärikortti kummitädille. Toivottavasti ehti jo perille.

Äitikin vähän innostui kokeilemaan ylijääneillä maaleilla lehtipainantaa.

Uimahallin tytöt

Uimahallissa kaksi nuorta tyttöä seisoi peilin edessä väännellen itseään mutkalle. Toinen tytöistä oli hieman pullukampi ja toinen tikkulaiha. Tytöt vertailivat kuinka heidän kylkiluunsa paistavat ihon läpi. Tavoiteltavaa oli että ne näkyisivät kaikki. Tikkulaihan ei paljon tarvinnut itseään kallistaa, kun kylkiluut näkyivät. Pullukampi sai kallistaa itsensä isompaan kulmaan, mutta hänelläkin kylkiluut näkyivät.

Kuuntelin tyttöjen keskustelua ja vertailua ja muistin, että samalla tavoin kylkiluita etsittiin minunkin varhaisteini-iässä. En tiedä miksi, mutta voin myöntää olleeni jotenkin hämmentynyt siitä, että nämäkin kuviot kulkevat samanlaisena sukupolvesta toiseen.

Jäin pohtimaan tuota laihuuden ihannetta ja sitä kuinka se vaikuttaa nuoren sosiaalisiin suhteisiin ja itsetuntoon. Näidenkin uimahallin tyttöjen puheesta kävi selväksi kumpaa pyydettiin poikien suunnalta enemmän ulos ja kuinka toinenkin kaipasi samanlaista sosiaalista huomiota osakseen.

Mieleen putkahti sellainenkin ajatus että onneksi kuitenkin ne `ei niin suositutkin` yleensä löytävät jonkin muun kuin ulkonäön avaamaan ovet toivomiinsa sosiaalisiin suhteisiin. Ja mahdollisesti ovatkin myöhemmässä vaiheessa suositumpia, koska ihailu ei perustukaan välttämättä ulkoisen vaan sisäisen kauneuden mielenkiintoon.

Jos voisin jotain omalle tyttärelleni toivoa, niin se olisi rautainen itsetunto. Oman itsensä arvostamista ja hyväksymistä sellaisena kuin on. Pullukkana, pallukkana, tikkulaihana hongankolistajana. Ja sen oman vahvuuden löytämistä, mikä kantaa silloinkin kuin elossa on vaikeampaa. Oli se sitten taiteen, tieteen tai lennokkaiden ajatuksien kautta.

Ja taidanpa toivoa sitä itselleni ja kaikille muillekin. Hyviä itsetunnon päiviä siis meille kaikille!

Puoleensa vetävät

Lelujen joukossa on pyörinyt pitkään pohjastaan eksyneitä palapelin hahmoja. Ne ovat olleet mukana monessa leikissä lapsosen mielikuvituksen muuttaessa palat milloin mihinkin tarkoitukseen sopiviksi. Viime aikoina kuitenkin palat ovat olleet pitkään ilman todellista käyttöä.

Nyt kuitenkin keksin niille vihdoin oivan käyttötarkoituksen. Leikkihuoneen siivouksen yhteydessä löytyneet magneetit pääsivät palojen taakse ja nyt eläimet ilahduttavat jääkaapin ovessa jatkaen siellä lapsosen mielikuvitusleikkejä.

Samalla innostuin liimailemaan magneetteja vanhoihin huopakoristeisiin, joita kirjailuvimmassa muutama vuosi sitten tehtailin.


Ja lapsosen kanssa tehtyihin hahmoihin ja muotoihin, joita teimme taikataikinasta piparkakkumuoteilla ja vapaasti muotoillen. Tytär hoiti maalauspuolen ilman apuja.


Kylläpä nyt jääkaapin ovet näyttävät taas mukaville. Tosin näistä osa jatkanee matkaa toisiin koteihin. Magneettivimma tuntuisi näet kutkuttavan edelleen.

Pinkkiä tylliä

Äh, mä en tykkää prinsessoista. Tai ainakaan niistä pinkeistä. Tytär on näköjään kuitenkin tulossa siihen pinkkiin prinsessaikään. Tänään hän ihastui unelmiensa hameeseen ja hellyin. Voi mikä onni omistaa oma tyllihame. Se on niin ihanan iso ja ilmava. Siinä voi pyöriä, se hulmuaa hurmaavasti kun pomppii sohvalla. Se päällä unohtuu harmit ja huolet.


Lapsen riisuttua hameen, äiti ei voinut olla pelleilemättä hameen kanssa. Kikatusta herätti molemmissa. Taidetaan sitten kuitenkin olla aikamoisia pinkkiprinsessoja molemmat. Se tyllihame on kaikenkaikkiaan oikeastaan vain ja ainoastaan ihana!!!