"Onni! Tule sisään!!!" Huuteli tyttäreni tänään leikkipuistossa. Hän huuteli sitä myös ohikulkijoille. "Onni menee pyörällä." "Onni kävelee ohi." "Onniiii, Tuu tänne!" Kuulemma onni ei tullut. Harmi. Mulla olis ollut sille ovi avoinna milloin vaan.
Viime aikoina olen pohtinut miten onni saavutetaan normaalissa arjessa. Olisiko parempi elää jokainen hetki täysillä vai katsella kokonaisuutta ja pyrkiä rakentamaan siitä mahdollisimman hyvä elämä pidemmällä tähtäimellä?
Molemmissa on vaaransa. Jos elää täysillä hetkeä, ei välttämättä muista katsoa kokonaisuutta ja aina täysillä mennessä moni muu tärkeä asia jää huomaamatta ja kokematta. Ne pienet hetket, joihin taas rauhallisemmassa rytmissä ehtii kiinnittämään huomiota ja joiden ansiosta elämästä tulee pidemmällä tähtäimellä rikas ja antoisa kokemus.
Mutta jos ei koskaan elä mitään täysillä, heittäydy spontaanisti tuleviin haasteisiin ja innolla hetkeen, niin jääkö silloinkin jotain kokematta? Täysillä elämään heittäytyessä tulee varmasti paljon kömmähdyksiä, mutta myös kokemuksia, joita ei muuten olisi koskaan saanut kokea.
Ehkä tässäkin on mentävä keskitietä, kuin niin monessa asiassa. Molempia ripaus, niin syntyy makoisa soppa.
Itselläni olisi tuosta heittäytymisestä opettelemista. Minä pelkään ja siksi en uskalla heittäytyä. Pelon syyt vaan ovat useasti aika turhia. Pitää opetella päästämään pelosta irti. Aloitan jo tänään.
Toukokuu pyrähtää käyntiin
1 tunti sitten
9 kommenttia:
me ollaan niin samiksiiii!!
(sinähän kävit hihkumassa samaa kyltsilässä vähän maltillisemmin.)
mutta tiijätkö, se heittäytyminen on NIIN tolkuttoman vaikeaa. jos kyse olisikin vain päätöksestä antaa mennä, niin minäkin olisin todennäköisesti mennyt jo vähän vaikka minne.
Kyllä, oon samaa mieltä. Olenkin miettinyt, että ehkä pitää ensin opetella luottamaan omaan kykyyn ja olemukseen, jonka jälkeen ei tarttis pelätä niin paljon niitä heittäytymisen vaaroja... Tai ainakin pohtia miksi pelkää ja onko ne pelon syyt oikeita vaiko vääriä. joskushan on ihan hyvä vähän pelätäkin...
Mut juu. Tässä suhteessa ollaan samiksia. Mä mietin että seuraava juttu täällä voisikin olla kuinka ihailen intohimoisia ihmisiä! :-)
jaan kanssasi tuskan myös intohimoisuuden kadehtimisesta. kirjoitapa siis siitä niin minä pääsen tänne taas nyökyttelemään intohimoisesti.
ja totta, pitäisi päästä sen pelon juurille jotta siitä tajuaisi oikeasti mitään ja jotta voisi "parantua". luulen, että terapia olisi paikallaan.
ryhmäterapiaan?
-kyllikki
joo. Ryhmäterapia kuulostaa hyvälle. Miten ois viinipullon äärellä? :-)
viiniryhmäterapia, jes. you are speaking my language!
ens viikonloppuna?
Mahdollisesti. Ei oo mitään suunnitelmia sille viikonlopulle vielä...
Täällä näyttääkin olevan naisten tunti meneillään, joten vetäydyn takavasuriin. Mut hienoa M, että puit vihdoin ajatuksesi sanoiksi. Intohimo-pohdintaa odotellessa...
Onni tuli sisälle kun tyttärentytär syntyi. Tuli myös kun tytär ja poika syntyivät, mutta silloin oli niin kiire kaikkeen ettei osannut/ehtinyt nauttia kuten nyt, lapsenlapsesta.
Olen onnekas.
huhtikuun noita: Minäkin olen sitä mieltä että lapsi toi onnen mukanaan. Ilman sitä olisin vain varjo nykyisestä.
Toivo: En osaa pukea sanoiksi puoltakaan mitä mielessä liikkuu. Tämäkin kirjoitus vain tynkä kokonaisuudesta. Mutta kiva jos pidit.
Lähetä kommentti