Plantaasilla

Mielessä pyörii Täällä Pohjantähden alla kirjan Jussi. Ja suo ja kuokka. Kuinka Jussin selkä vääntyi mutkalle, kun hän muokkasi yksin suosta maan itselleen ja aloitti viljelyn. Valmiiksi kynnetty pelto ei ole kuin suo, mutta tunne maan muokkaamisesta on varmasti sama. Ainakin näin laiskan pulskean kaupunkilaisen toimesta. Kääntelin talikolla maata ja sekoittelin sekaan hevosen lantaa. Harasin ja istutin taimia ja siemeniä. Kun alkoi voimat olemaan lopussa, ojentauduin seisomaan ja tajusin miksi Jussin selkä oli jäänyt vinoksi. Muutama tunti hommia ja omakaan ei meinaa suoristua. Jos ei pellosta saada muuta tulosta, niin ainakin kyntäjän lihakset kesän mittaan kasvavat ja kehittyvät senkin edestä.

Plantaasilla huomasin myös toisen seikan. Vaikka olin pitkästä aikaa vain ja ainoastaan yksin, omien ajatusteni kanssa, ei päässä tuntunut liikkuvan paljon mitään. Nautinnollista. Pää oli mukana siinä mitä kulloisellakin hetkellä tein. Ajatuksissa liikkui vain juuri olennaiseen tarvittavia tuumia.

Peltohommien jälkeen olo on myös sellainen, että tietää tehneensä jotain. Illalla kun menen nukuttamaan tytärtä, nukahdan usein jo ennen häntä. Terveeseen syvään uneen.

Aurinko kasvattaa ihmistä

Minä avaan lukot
revin ovet saranoistaan.
Enää varpaani kiinni maassa.
Irtaudun.

Minä muuten tykkään niistä vanhoista keinuista, joissa istutaan vastakkain.
Kun jalat keinuttavat vauhtia oman luonnollisen rytmini mukaan.
Ihan huomaamatta. Kuin kiikkustuolissa.
Nautin ja tuumailen.

Mieleen ilmestyi jälleen Yoko Onon taideteos,
jossa pyydettiin ensin laittamaan kasaan yksi kivi jokaista huolta kohden.
Sen jälkeen toiseen kasaan tuli asettaa kivi jokaista iloa kohden.
Lopuksi pyydettiin vertailemaan kasoja.
(Mound of Sorrow, Mound of Joy)

Luulen, että ilojeni kasa olisi nyt suurempi.

Täällä voi olla jatkossa hiljaisempaa.
Todennäköisesti olen palstoilla.
Aari laajenikin lopulta kahdeksi aariksi.
Nyt se on siis plantaasi.
Siellä on havaittavissa sellaista yhteisöllisyyden ideologiaa,
jollaista en ole pitkään aikaan kohdannut.
Tunsin heti oloni kotoisaksi.

Maalla

Navetassa lintujen laulu oli korvia huumaava. Kaunista, villiä, onnellista.
Tytär sanoi: Täällä haisee pahalle.

Hevoset antoivat käteni kulkea otsalta korvien väliin.
Pörrötin harjaa.
Ihmettelin kylkien pehmoista sileyttä kämmeneni alla.
Lapsonen nauroi huulien hamutessa heinää hänen käsistään.

Opin jotain uutta.

Se kukkii sittenkin

Arkea

Laitoin vihdoin "punamutaa" päähän. Päälle pussi ja ikivanha myssy. Jalassa puhki kulutetut verkkarit ja löysääkin löysempi huppari. Parvekkeen siivousta kumppareissa, lapsi vaati leikkipuistoon. Vaihdoin tennarit ja pistin takin päälle. Hiekkalaatikolla seuraan liittyi pari noin 5-vuotiasta tyttöä. Kysyivät olenko tytön isosisko vai äiti. Kun vastasin: äiti, toinen tytöistä sanoi: olisin luullut että isosisko.

Koivuissa on versoja. Voikukkia. Lupiinien lehtiä. Pörriäisiä.

Ääneni on kadonnut. Koetan olla hiljaa. Kasvattava kokemus. Olen liian harvoin hiljaa. Jos on jotain asiaa, pitää mennä viereen kertomaan se. Läheisyys tuntuu hyvälle.

Odotan innolla kesäteatteriproduktion kehittymistä. Ensimmäisissä lukutreeneissä tänään erittäin hyvä tunnelma. Käsi kutisee jo rakentamaan lavasteita!

Orkideassa avautui toinen nuppu täyteen loistoon!

Sunnuntain ilot

Aamulla tytär sai vihdoin ojentaa lahjan, jonka oli tehnyt päiväkodissa. Sisältä paljastui kassi äidille. Ja täynnä kaikkea perinaisellista tavaraa. Aika hyvin salaisuus pysyi, vaikka vähän minä aavistelin sisältöä lapsen vaivihkaisista kyselyistä viikon varrella: "Äiti, onko sinun taskuissa hajustusvettä?", "Tykkäätsä äiti sinisestä?", "Sä tarttisit varmaan kassin."

Todellisuudessa minun kassistani ei näin naisellisia tavaroita löydy (eli ihan tarpeen tuli lahja.) Mielenkiinnosta levitin reppuni sisällön sängylle ja tutkin, mitä oikeasti kannan mukanani. Sisältä löytyi lähihoitajan perustutkinnon erikoistusmisalan näyttötutkintotavoitteet ym. koulutukseen liittyviä papereita, kolme keskeneräistä huopanukkea, aurinkolasit, kaksi naamarikaavaa (nalle ja kissa) ja kauppakuitteja.

Päivällä kävin äitini kanssa kukkaostoksilla ja yllätin itseni kukittamalla parvekkeen kevään kunniaksi orvokein. Siivoilin samalla partsia kesäkuntoon. Ruokaillessamme muistelin aiempia äitienpäiviä. Viime vuonna sain eksältä orkidean, joka oli myös vuosipäivämme lahja. Kun nostin katseeni ikkunalaudalla asustelevaan kukkaan, huomasin sen ensimmäisen nupun auenneen. Vihdoin! Olen odottanut tätä hetkeä niin, että orkideat ovat tulleet uniinikin.


Illalla käytiin vilkaisemassa "meidän peltoa". Se ei muuten sijainnutkaan siellä missä aiemmin luulin vaan paljon paremmassa paikassa. Kovin oli märkää vielä. Saamme varmaan tovin odotella, että traktori pääsee tasoittamaan maan ja että pääsemme palstoittamaan . Jospa odotellessa saisin viljelysuunnitelman valmiiksi.

Rakastunut vai valaistunut?

"Kerro jo nyt mitä sulle on tapahtunut! Oletko sinä rakastunut, ihan varmasti olet!"
Kommentoitiin minulle töissä.

Vastasin:

"Joo, niin taidan olla rakastunut. Itseeni."
"Eikun oikeesti, minä vaan tunnen olevani niin sopusoinnussa itseni ja ympäristön kanssa,
että olen hyvällä tuulella koko ajan."

Olenkohan minä maanis-depressiivinen vai voiko tämä tunne kestää ikuisesti?
Vaikka jotkin asiat ärsyttävätkin, hymyilyttää koko ajan.
Minä suorastaan leijun!

Vai oliskohan syy kuitenkin tuo kesä?
Koivussa on silmuja ja Seljankani ikkunan alla työntää esiin lehtiään.

Elossa siis kaikki hyvin ja olen todella tyytyväinen.

Kaksoisolentoni

Valokuvatorstain haaste 131.

Mä en tykkää

yhtään siitä kun sadesäällä kastemadot ryömii tielle ja joutuvat pyöräilijöiden teloitettavaksi.

En tiedä, että pitäisikö tästä ajatella buddhalaisella mielellä niin, että jos ajan madon päältä, se on saavuttanut kohtalonsa ja pääsee seuraavaan elämään. Vaiko kärsisinkö tuskaa siitä, että olen tappanut yhden elävän lieron. Yleensä kyllä koetan väistellä matoja, minkä vuoksi ajan aika mutkittelevasti sadesäällä. Luulen kuitenkin ainakin yhden madon saavuttaneen kohtalonsa pyöränrenkaani alla tänäänkin. Masentavaa kun tiet on hautausmaana.

Ja ihan vaan ettei yltiöpositiivisuuteni pääsisi karkoittamaan lukijaani (tai pahimmassa tapauksessa useampiakin) aion valittaa ihan muuten vaan tasapuolisuuden nimessä muustakin.

Nyt ärsyttää myös vapun juhlijat, jotka ovat roskanneet kaikki mahdolliset paikat kaupungissa. Ei ole vihreää aluetta, jossa ei olisi kaljapullon korkkeja, sirpaleita tai pakkauksia lojumassa. Kertakäyttögrilli, serpentiinit, muoviset salaattirasiat ja kolmioleivän kuoret, muovipusseja, erinäisiä vaatekappaleita... Kaikki löytyy maasta. Perkeles. Yritä siinä sitten nauttia lapsen kanssa Kyynäspääniemen luontokaistaleesta, leikkipuistoista tai mistään aukeasta paikasta.

Ja lisäksi vielä humalaiset käyttävät yleisenä vessana näitä samoja alueita. Nyt saa varoitella koiran paskan lisäksi ihmisenkin eritteistä leikkipuistoissa. "Jos vaan ajeltais pyörällä ja kateltais maisemia."

Kaikkein eniten kuitenkin ottaa mielen päälle kaupungin säästösuunnitelmat. Kyläkoulut lakkautetaan ja lapset tungetaan keskustaan ylisuuriin luokkiin. Harrastusmahdollisuudet poistetaan (etenkin luovat ja taiteelliset) ja yleiset edut karsitaan minimiin.

Juu. Saapi sitä sitten ihmetellä miksi kaupungista vähenee populaatio. Kannattaisiko pohtia miten kyläyhteisöjen tukeminen voisi estää taajamien autioitumisen tai kuinka pienet luokkakoot takaisivat lapsille yksilöllisemmän opetuksen ja rauhallisemman oppimisympäristön? Tai kuinka harrastusmahdollisuudet auttaisivat nuoria löytämään oman henkireikänsä muutenkin niin vaativassa yhteiskunnassamme. Tuntuu, että on vaan ajan kysymys, milloin jonkun nuoren pää taas pamahtaa jokelan tai kauhajoen malliin.

Äh, tästä aiheesta voisi jurista laajemminkin, mutta säästän lukijani teidät siltä. Potuttaa itseäkin jo tarpeeksi.

Ja loppuun sitten vielä päivän iloiset asiat:
Näin sinitiaisia, jotka oli tosi nättejä.
Pääsen tyttären kanssa viettämään heinäkuun samassa päiväkodissa työn puolesta.
Alan innostumaan viljelypalstasta ihan tosissaan eilisen koulutuksen myötä.

30 vuotta

Tai oikeastaan jo muutama vuosi päälle on eloa tällä planeetalla kertynyt osakseni. Nyt voin myöntää, että ikä aiheutti minulle kriisin. Vaivihkaa, ihan huomaamatta. Ehkä sen aiheutti ulkoinen paine. Tunne siitä, etten saisi olla onnellinen siitä mitä minulla jo on, vaan minun tulisi kaivata enemmän. Haluta enemmän. Tehdä enemmän. Ajanjaksoksi kadotin itseni. En enää tiennyt kuka minä olen, mitä alunperinkään halusin tai mikä tekee minusta todella onnellisen.

Sitten tapahtui jotain. Ja minä tajusin. Voisi sanoa, että näin elämänjanan selkeästi silmieni edessä. Vaikka minä koin itseni vanhaksi ja jämähtäneeksi, niin kyse olikin vain tietystä jaksosta elämässä. Hyvin lyhyestä jaksosta pitkällä tähtäimellä katsottuna. Ja syykin jämähtämiseen oli parhain kaikista. Lapseni, rakkaani, nuppuseni. Jonka vuoksi olin valmis jättämään osan haaveistani luodakseni hänen haaveensa todeksi. Ollakseni läsnä nämä vuodet, joina hän kaipaa minua eniten. Tarvitsee minua ja lennättää minua.

Jämähtyneisyys ei kuvannutkaan minua. Olen eteenpäin kulkeva ja eteenpäin auttava. Jokainen päivä on minulle onnen lähde. Jokaisena päivänä havaitsen hetkiä, joissa olen onnea täynnä. Ne eivät ole mitään suuria tapahtumia. Onneni syntyy arjesta.

Kun lapsi "lukee" kirjaa keksien itse sen tarinan. Kun ajan pyörällä säässä kuin säässä ja nautin: auringosta, sateen tuoksusta, lumen narinasta, jään ritinästä, lintujen laulusta, tuulesta, tuoksuista, vauhdista, kukkien väriloistosta. Kun töissä näen kaappini ovessa lasten piirrustukset ja tiedän, että tulen nauttimaan päivästä heidän kanssaan. Kun illalla makaan sängyssäni kissa selkäni päällä kehräten ja lapseni unen kuullessani. Kun vain on. Hetki seisoo, mutta siinä kulkevat kaikki elämänkirjon värit. Nyt.


Olen ylpeä vuosistani. Ja uusista rypyistä silmäkulmissa ja juovista, jotka ovat alkaneet muodostua hymyni heijasteeksi poskiini. Olen onnellinen, että yhäkin jaksan innostua uusista asioista. Kehityn ja tunnistan kehittymisen itsessäni. Opiskelu on motivoivaa ja sen myötä saadut kokemukset ovat kasvattaneet näkemyskenttääni laajemmaksi.

Tiedän kuka olen ja mitä haluan. Olen varma itsestäni, epävarmuudessanikin. Tiedän paikkani ja nautin siinä olemisesta. Olen oikealla tiellä, eikä se katoa, vaikka välillä haluaisinkin lähteä samoamaan siitä haarautuvia polkuja. Elämänkokemukseni ovat rikkaus ja kannan niitä ylpeänä rypyissäni ja juovissani. Olen tyytyväinen siihen, että olen nyt tässä. Menneen edessä ja tulevaisuuden lupauksessa.

Joku laulaa lurittelee ja välillä nauraa ikkunani takana. Onnen tunne leviää. Toivottavasti se saavuttaa sinutkin!