Uljas ratsuni kiitää töitä kohdenLueskelin tuossa muutama ilta sitten iltasatuna Camilla Mickwitzin Jason-kirjaa tyttärelleni. Siinä Jason lentää äitinsä perässä, jolla on aina niin kiire. Jossain vaiheessa kirjaa äidin pitää ihan muistuttaa itselleen, ettei enää tarvitse kiirehtiä, kun ollaan kotona ja rauhassa.
Ikävä myöntää, mutta tunnistin heti itseni. Tytär ei kiirehdi minnekään, vaan tuumailee mielellään ja höpöttelee kaikenlaista. Se on yleensä ottaen äidistäkin todella mukavaa, mutta aamuisin ennen päiväkoteihin päätymistä on pakko hoputtaa syömään, ettei tulisi kiire. Nyt tytär monesti tuumaakin lähdön hetkellä, että "Meillä on kiire". Kiireen tuntu on tarttunut minusta häneen.
Onneksi olemme kuitenkin viime aikoina saaneet ajankäytön järjestettyä niin ettei kiirettä todellisuudessa monestikaan ole, jolloin (itseäni samalla muistuttaen) totean ääneen tyttärelle "Tänään ei ole kiire." Silti yhäkin meillä vain lauantaiaamut alkavat yleensä tyttären toteamuksella: "On vapaapäivä. Ei ole ollenkaan kiirettä. Ei oo kiirettä mihinkään."
Tuo kiire on oikeastaan aika kummallinen käsite. Kiirettä ei olisi, ellei sitä itse kehittäisi. Tai sille antaisi valtaa. Jos herää tarpeeksi aikaisin, ei aamut ole kiireisiä. Tai jos ei stressaa siitä, että kotihommat jäävät seuraavaan päivään, voi saman ajan käyttää lapsosen vieressä oleskellen ja leikkipullaa mutustellen tiskaamisen sijaan. Eikä varmaan tarvitsisi todeta kovinkaan usein että: "Oota, äiti tekee ensin tämän..."
Muistelen jossain (en nyt muista missä niistä) muumisarjiksissa olleen stripin, jossa Vilijonkka motkotti Muumien epäsiisteydestä. Siinä Muumimamma esitteli ylpeänä sohvan alle pinottuja likaisia astioita ja totesi, että ne pestään vasta sitten kun ulkona sataa vettä. Olen aina kadehtinut tuota Muumimamman asennetta. Hän muistaa kyllä mikä elämässä on tärkeintä. Läsnäolo, pienestä juhlan tekeminen, seikkaileminen ja hyvä ruoka... Ei mitään turhaa kiirettä, vaan keskittymistä niihin elämän tärkeimpiin hetkiin.
Samaa aihepiiriä olen tuumaillut nykyään usein myös Vuokko Hovatan Lempieläimiä levyn raitaa Odota kun rutistan sua kuunnellessa.
"Odota kun rutistan sua
niin kiire ei voi olla
odota kun suutelen sua
niin kiire ei voi olla
ei onni ole vaikeaa
Odota kun puristan sua
niin kiire ei voi olla
odota kun kuuntelen sua
niin kiire ei voi olla
ei onni ole vaikeaa
Omenankukat
putoaa
pilvet liikkuu
kiikussaan
ja repii auki
taivaan sinisen
Metsänreuna
luumuntumma
auringonkukkien
varjot kasvaa seinustaa
petäjääkin pidemmiksi.
Odota kun kosketan sua
niin kiire ei voi olla
odota kun hengitän sua
niin kiire ei voi olla
Omenankukat...
Kysyit mitä eilen itkin
me ollaan
niin vähän aikaa
yhdessä"
Koska oma kultu ei asu saman katon alla ja itseni tavoin opiskelee työn ohessa, niin keskinäinen aika tahtoo väkisenkin jäädä aika vähäikseksi. Monesti sitä miettii, että mistä voisi luopua, että olisi oikeasti aikaa rutistaa, hengittää ja suudella vähän kauemmin. Ja että olisi aikaa kuunnella ja olla läsnä. Ihan kaikilla soluilla keskittyneesti. Tytär onneksi osaa kyllä pitää huolen näistä jotenkin ihan omasta takaa. Jos äiti ei tajua itse lopettaa kiirettä, hän pysäyttää, kiipeää syliin ja halaa ja höpöttelee ja suukottelee. Ja silloin äidillä ei enää ole ollenkaan kiire minnekään.
Eilen tajusin että arki on nyt buukattu niin hyvin työn ja koulun puolesta, että lomia on turha haaveilla pitävänsä ennen joulua. Se tietää sitä, että kiirettä täytyy muistaa pitää silmällä. Sitä on muistettava hätistellä ulos kyläilemästä luotaan.
Täytyy keskittyä niihin pieniin hetkiin arjessa ja tehdä jokaiseen päivää aikaa ja tilaa puhtaalle ja laadukkaalle läsnäololle. Ja seikkailulle ja juhlalle. Ja kun se kiire yllättää (kun sen se kuitenkin tulee näytön myötä tekemään) , voi kiirettä käännyttää muistamalla nuo arjen timanttiset laatuhetket.
Taidankin aloittaa jo heti nyt paikalla ja mennä lojumaan nuhanenäni kanssa hetkeksi sohvalle ihan itsekseen. Kuunnella jotain kaunista musiikkia ja tuumailla päivän kauniita ja nautinnollisia hetkiä.
niin kiire ei voi olla
odota kun suutelen sua
niin kiire ei voi olla
ei onni ole vaikeaa
Odota kun puristan sua
niin kiire ei voi olla
odota kun kuuntelen sua
niin kiire ei voi olla
ei onni ole vaikeaa
Omenankukat
putoaa
pilvet liikkuu
kiikussaan
ja repii auki
taivaan sinisen
Metsänreuna
luumuntumma
auringonkukkien
varjot kasvaa seinustaa
petäjääkin pidemmiksi.
Odota kun kosketan sua
niin kiire ei voi olla
odota kun hengitän sua
niin kiire ei voi olla
Omenankukat...
Kysyit mitä eilen itkin
me ollaan
niin vähän aikaa
yhdessä"
Koska oma kultu ei asu saman katon alla ja itseni tavoin opiskelee työn ohessa, niin keskinäinen aika tahtoo väkisenkin jäädä aika vähäikseksi. Monesti sitä miettii, että mistä voisi luopua, että olisi oikeasti aikaa rutistaa, hengittää ja suudella vähän kauemmin. Ja että olisi aikaa kuunnella ja olla läsnä. Ihan kaikilla soluilla keskittyneesti. Tytär onneksi osaa kyllä pitää huolen näistä jotenkin ihan omasta takaa. Jos äiti ei tajua itse lopettaa kiirettä, hän pysäyttää, kiipeää syliin ja halaa ja höpöttelee ja suukottelee. Ja silloin äidillä ei enää ole ollenkaan kiire minnekään.
Eilen tajusin että arki on nyt buukattu niin hyvin työn ja koulun puolesta, että lomia on turha haaveilla pitävänsä ennen joulua. Se tietää sitä, että kiirettä täytyy muistaa pitää silmällä. Sitä on muistettava hätistellä ulos kyläilemästä luotaan.
Täytyy keskittyä niihin pieniin hetkiin arjessa ja tehdä jokaiseen päivää aikaa ja tilaa puhtaalle ja laadukkaalle läsnäololle. Ja seikkailulle ja juhlalle. Ja kun se kiire yllättää (kun sen se kuitenkin tulee näytön myötä tekemään) , voi kiirettä käännyttää muistamalla nuo arjen timanttiset laatuhetket.
Taidankin aloittaa jo heti nyt paikalla ja mennä lojumaan nuhanenäni kanssa hetkeksi sohvalle ihan itsekseen. Kuunnella jotain kaunista musiikkia ja tuumailla päivän kauniita ja nautinnollisia hetkiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti