Orkesterin vierailu

Elokuvakerho on toiminut kotokaupungissani jo vuodesta 1972 ja on yksi Suomen vanhimmista elokuvakerhoista. Itse aloitin elokuvakerholaisena joskus 90-luvun alkupuolella. Elokuvakerho oli oikeastaan ainoa tapa saada nähdä jotain muuta kuin valtavirtaa laajakankaalta. Silloin kuin nytkin. Ohjelmistossa on aina ollut laaja kattaus vaikuttavia elokuvia ympäri maailmaa sekä myös elokuvahistorian suurimpia kuvia kautta aikain. Palasin alkuvuodesta kymmenen vuoden jälkeen kerhoon ja aika ei ole muuttanut tuon kerhon tarjonnan laadukkuutta. Elokuvatarjonta on nuorentunut, mutta yhtä lailla kiinnostava kuin ennenkin.

Syyskauden aloitti Eran Kolirin käsikirjoittama ja ohjaama Orkesterin vierailu. Tarina kertoo Egyptiläisen Aleksandrian poliisin juhlasoittokunnan vierailusta Israeliin paikallisen arabikulttuurikeskuksen avajaisiin, jonne he eivät kuitenkaan ennen elokuvan viimeistä minuuttia päädy. Jo elokuvan alussa orkesteri saa odottaa turhaan kyytiä Israelin lentokentällä arabikulttuurikeskukseen. Kukaan ei myöskään vastaa heille annettuihin numeroihin. He ovat kasa oman onnensa nojassa olevia unohdettuja. Sinnikkäästi he kuitenkin päättävät lähteä itse kohti määränpäätään päätyen vielä enemmän harhaan, erämaan laitamille keskelle ei mitään pieneen tuppukylään. Siellä he kohtaavat kahvilanpitäjä Dinan sekä Itzikin sekä Pepin, joiden auttavaan käteen he joutuvat turvautumaan vaihtoehtojen puuttuessa. Eli oikeammin tarina kertoo sattuman kautta kohtaavista ihmisistä ja siitä miten nuo kohtaamiset heihin vaikuttavat.

Luettuani johdatuksen elokuvaan, oli ennakkoajatukseni jotain Emir Kusturican elokuvien kaltaista musikaalista ilottelua ja koomisten tapahtumien kautta tarinan eteenpäin vievää tempoa.

Tämä elokuva oli kuitenkin juuri päinvastainen. Tässä kuvassa ei ollut mitään turhaa rämistelyä ja hyvä niin. Arabimusiikki soi kyllä kauniisti tunnelmoiden taustalla, mutta yleisote elokuvassa oli hiljainen. Elokuva oli rauhallinen tarina erilaisten ihmisten kosketuksesta toisiinsa ymmärryksen ja kuuntelemisen kautta.

Elokuva oli kaunis. Se kertoi ihmisistä, joiden elämä ei ollut mennyt ihan niin kuin he olisivat toivoneet. Orkesterin johtajan jähmeän kuoren alla sykki suuri sydän, joka koetti parantua menneistä tapahtumista. Kahvilanpitäjä Dinan iloluonteisen ja avoimen olemuksen taakse kätkeytyi katkeruutta. Orkesterin klarinetisti Simon tuntui olevan yhtä lailla hukassa elämänsä kuin keskenjääneen konserttonsa päämäärän kanssa... Erilaisten ihmisten kohtaaminen antoi elokuvan päähenkilöille uutta näkökulmaa oman elämänsä tapahtumiin ja aukaisi heissä jotain, mikä oli ollut suljettuna jonnekin syvälle itseen.

Kirjoittamanani tämä kuulostaa kovin kliseiselle ja paikoin kyllä osasikin arvata mihin tarina johtaa. Silti elokuva onnistui kuljettamaan kaikki kohtaamiset todella uskottavasti kohti päämääräänsä. Ainakin itse samaistuin elokuvan henkilöihin ja siihen, kuinka joskus vastauksia löytää juuri silloin kuin kaikki tuntuu menevän päin mäntyä ja tuntee olevansa ihan eksyksissä niin maantieteellisesti kuin fyysisesti.

Itselleni elokuvassa koskettavin hetki elokuvassa oli kohtaus, jossa Simon vieraili Itzikin kotona. Illan päätteeksi Itzik sanoi Simonille: Ehkä kaikki päättyykin ilman suurta iloa tai surua. Ihan noin vaan. Lapsen nukkuessa sängyssään. Illan hiljaisuudessa. On vain pohjaton yksinäisyys. (Noin vapaasti muistellen vuorosanoja.)

Olihan elokuvassa kyllä muutama oikein huvittavakin tapahtuma, kuten nuoren keikarimaisen arabipoliisin Khaledin ja ujon israelilaispojan Pepin epävarma hapuili rullaluistinradalla. Oli myös oikein hilpeää nähdä kuinka Khaled opetti Pepiä rakkauden maailmaan.

Kiinnostavaa oli myös tuon Israelilaisen tuppukylän kulttuuri (tai kulttuurittomuus, kuten elokuvan päähenkilöt sanoivat: Täällä ei ole kulttuuria.) Nuorten suurin menomesta tuntui olevan tuo rullaluistinrata, jossa 80-lukulaiselta näyttävä Dj soitti koskettimia ja levyjä ja parit tanssivat kuin Travolta, tai siis ne jotka luistimilla pystyssä pysyivät.

Dina myös esitteli orkesterin johtajalle paikallisen kuppilan (joka näytti kauppakeskuksen kahvilalle), jossa hän otti aika mojovan iltapalan: Naan leivän tapaiselle lätylle siveltiin tahinia ja jotain muuta maustetta ja kasattiin läjä ranskalaisia. Sen jälkeen leipä käärittiin rullalle ja syötiin hyvällä ruokahalulla.

Elokuvaa voisin suositella niille, jotka eivät kaipaa toimintaa ja tuliaseita vaan pienistä paloista hiljalleen koostuvaa suurempaa tarinaa. Humoristisesti koskettavia tunteita luotaava elokuva jättää kyllä positiivisen mielen katsojalleen.

Lisää elokuvista kuvin ja sanoin:

Elokuvan kotisivulta

Traileri täällä ja myös toisaalla