Vuosi loppuu

Huomenna on viimeinen työpäivä tälle vuodelle ja sen jälkeen ansaittu loma. Ajattelin lähteä liikkeelle. Kuopioon ja ehkä Helsinkiinkin. Tytär on innoissaan huomisesta junareissusta, pakkaili kolme kassia purkaen ne välillä ja aloittaen alusta. Ei osannut päättää mitä ottaisi mukaansa.

Minäkin odotan reissua. Ystävien tapaamista ja leppoisaa olemista. Lapsia ja aikuisia. Ruokaa ja juomaa ja paljon jutustelua. Ah.

Viime päivinä tuli urheiltuakin ja olin kahden päivän jälkeen niin väsy, että nukuin 11 tunnin yöunet palautuakseni. Taidan vanheta. Silti (tai juuri siitä syystä) olen päättänyt alkaa kohottamaan kuntoa. Olkoot se uuden vuoden lupaus.

En muista mitä viime vuonna lupasin. Olenkohan pitänyt sen lupauksen?

Pyhää

Lomapäiviä. Vihdoinkin. Näitä olen odottanut heinäkuusta alkaen jolloin viimeksi olin pidemmällä vapaalla. En ole jaksanut tehdä "mitään". Lojunut, katsellut elokuvia, leikkinyt lapsen kanssa uusilla leluilla ja ulkoillut jonnin verran. Rentoa ja laiskaa. Mahtavaa!

Joulupukki toi meille muuten Totoron. Sen vuoksi katselimme elokuvasta muutamia valittuja pätkiä, kuten kuinka Mei löytää Totoron ja miten Totoro opettaa kasvattamaan puita. Tyär on antanut hänet äidin unikaveriksi. Tuo peikko onkin pehmoinen ja suloinen. Kukapa ei haluaisi nukkua Totoron kanssa ja mieluiten massun päällä?

Anna rakkauden tulla!

Puhtaana ja täysin avoimena sydänchakra on vilpittömän ehdottoman rakkauden keskus. Sellainen rakkaus on olemassa vain omasta tahdostaan, eikä sitä voi omistaa eikä menettää….

…Sydämen tie tuohon päämäärään käy rakastavan ja ymmärtäväisen itsemme hyväksymisen kautta, mikä on myös edellytyksenä muiden ihmisten ja elämän hyväksymiselle.

Shalila Sharamon & Bodo J. Baginski: Chakrakäsikirja

Olen pitkään antanut hengellisen kasvun jäädä muiden arkisempien asioiden varjoon. Nyt on tullut kuitenkin aika, jolloin elämä kasvattaa jo omasta takaa muutosten kautta ja tarve itsensä kehittämiseen on herännyt minussa uudelleen.

Kaivoin esiin aiemminkin useaan kertaan lukemani kirjan ja pohdiskelin maailman rakkauden hankaluutta ja kauneutta sen kautta. Aloin avaamaan sydänchakraani ja huomasin kuinka rakkaus ympäröivää maailmaa kohden lisääntyy sitä myötä, mitä enemmän itse uskallan rakastaa vilpittömästi.

Rakkautta on ja riittää tässä maailmassa. Se ei katoa minnekään, vaikka välillä vaihtaakin muotoaan. Pitää vaan itse uskaltaa antaa rakkaudelle tilaa tulla itseen ja heijastaa sitä myös ympäristöön. Jos sulkee rakkaudelta mahdollisuuden, se tuntuu kadonneen. Mutta ei se katoa. Se on aina läsnä!

Me olemme muutakin kuin luuta ja lihaa. Onneksi.

Rakkauden täyteistä joulun odotusta!

Onni, tule sisälle!

"Onni! Tule sisään!!!" Huuteli tyttäreni tänään leikkipuistossa. Hän huuteli sitä myös ohikulkijoille. "Onni menee pyörällä." "Onni kävelee ohi." "Onniiii, Tuu tänne!" Kuulemma onni ei tullut. Harmi. Mulla olis ollut sille ovi avoinna milloin vaan.

Viime aikoina olen pohtinut miten onni saavutetaan normaalissa arjessa. Olisiko parempi elää jokainen hetki täysillä vai katsella kokonaisuutta ja pyrkiä rakentamaan siitä mahdollisimman hyvä elämä pidemmällä tähtäimellä?

Molemmissa on vaaransa. Jos elää täysillä hetkeä, ei välttämättä muista katsoa kokonaisuutta ja aina täysillä mennessä moni muu tärkeä asia jää huomaamatta ja kokematta. Ne pienet hetket, joihin taas rauhallisemmassa rytmissä ehtii kiinnittämään huomiota ja joiden ansiosta elämästä tulee pidemmällä tähtäimellä rikas ja antoisa kokemus.

Mutta jos ei koskaan elä mitään täysillä, heittäydy spontaanisti tuleviin haasteisiin ja innolla hetkeen, niin jääkö silloinkin jotain kokematta? Täysillä elämään heittäytyessä tulee varmasti paljon kömmähdyksiä, mutta myös kokemuksia, joita ei muuten olisi koskaan saanut kokea.

Ehkä tässäkin on mentävä keskitietä, kuin niin monessa asiassa. Molempia ripaus, niin syntyy makoisa soppa.

Itselläni olisi tuosta heittäytymisestä opettelemista. Minä pelkään ja siksi en uskalla heittäytyä. Pelon syyt vaan ovat useasti aika turhia. Pitää opetella päästämään pelosta irti. Aloitan jo tänään.

Pakkasukko kävi kylässä

Ja jätti jälkeensä kiteitä joka puolelle. Minä hihkuin ilosta ja Tyär totesi: "siilin piikkejä". Täydellinen päivä ulkoilla. Oravatkin leikkivät vieressä, eivätkä juosseet karkuun. Jäniksen jälkiäkin näimme, mutta se arkajalka pysytteli piilossa.



Päiväunien jälkeen tytär herätti minutkin vierestään ja muutti samantien sängyn leikkipuistoksi, muumilaaksoksi ja sen metsäksi. Niissä maisemissa pehmoeläimet leikkivät keskenään piilosta. Lopuksi tyär halusi että piirtelisimme toistemme selkiin. Minä piirsin hänen selkään kukkasen ja auringon ja rakas sanan. Hän piirsi minun selkääni minun kuvani ja rakas sanan. Ajattelin mielessäni, kuinka onnekas olen kun saan olla hänen äitinsä.

Illalla leivoimme pipareita ja tähtitorttuja. Askarreltiin myös yhdessä joulukortteja ja puuhailtin kumpikin vähän omiamme.

Taas täydellinen päivä yhdessä. Pitkästä aikaa koen olevani todella onnellinen.


Pakkasusvainen maailma kietoo taas päivän sisäänsä.

Pakkasusvan hämyssä

Kuuden päivän työrupeaman jälkeen on väsynyt mutta onnellinen olo. Viikonloppu on tuntunut erityisen hyvälle. On kikateltu tyttären kanssa, käyty puurojuhlissa sukulaisten seurassa ja saunassa. Nyt katselen ihaillen pakkasusvaa ikkunasta ja koen syvää rauhaa sisälläni. Oikein mainio olotila.

Minulle itsenäisyyspäivää kommentoi töissä 6-vuotias poika näin: Se on semmoinen päivä, jolloin kaikki saavat pitää huolta itsestään.

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille! Pidetään hyvää huolta itsestämme sekä myös kanssaeläjistä.

Ah sekamelskaa

Helinä haastoi kuvaamaan vastenmielisimmän nurkkauksen kotoa. Viime aikoina olen tajunnut kotini olevan ikuisen kaaoksen alla. Se hermostuttaa hieman, mutta en voi sille mitään. Sen minkä minä siivoan, tytär käy järjestämässä uudelleen ja minkä hän siivoaa, minä sotken. Muistan nyttemin jo entisen poikakaverini joskus seurustelun alkuaikoina maininneen, että kotonani on kaikki pinoissa. Se kuvaa kyllä hyvin siivoustyyliäni. Kaipaisinkin jotain järkevää kaapistoa/hyllykköä, minne voisin pinota tavarat ovien taakse. Tai edes johonkin kauniisiin koreihin. Mieleisen kaapiston/hyllykön löytäminen kun vaan on niin vaikeaa...

Mutta niin ne kammotukset. Ensimmäisenä olkoot olohuoneen seinä. Ensinnäkin en pidä olohuoneen tapetista enkä valkoisesta väristäkään. Jos joskus saan oman kodin vannon, että siellä ei ole yhtään puhtaan valkoista seinää. Korkeintaan vessassa. Mutta koska asumani koti on jonkun toisen omistama ja väliaikainen, pitää väriä sietää.



Seinän tyhjyyttä ei tarvitsi. Olen asunut tässä asunnossa pian kolme vuotta. Se on pisin aika sitten vanhempien kodista muuttamisen. Aina ennen minulla oli huono tuuri päätyä asumaan yllättäen juuri pian putkiremppaan tai julkisivurempaan tai johonkin muuhun viheliäiseen remppaan meneviä asuntoja, mistä syystä muutin noin vuoden välein paikasta toiseen. Kun muutin tähän, en varmaan puoleen vuoteen uskaltanut laittaa mitään seinille. Tuntui, että jos saan kodin valmiiksi, joudun taas muuttamaan. Nyt seinille on tullut paljon lapsen taidetta ja hieman jotain muutakin, mutta tuo olohuoneen seinä hohtaa yhä tyhjyyttään.

Toinen olohuoneessa ärsyttävä asia on lapsen joka puolella lojuvat lelut. Koetan selittää itselleni, että ne kuuluvat asiaan, mutta silti olisi joskus kivaa päästä huoneen poikki astumatta jonkun pienen tavaran päälle. Se joku hyllykkö vois tulla vaikka tähän.



Toinen kammotus on eteinen. Jos olohuoneessa on tyhjää, niin täällä ei ole. Oikeastaan ihmettelen, miksi tuo kaikki roina onkin kerääntynyt pienimpään sopukkaan asunnossamme. Lastenvaunuja emme juuri koskaan enää käytä, lapsen pyörää näin talvella vielä vähemmän. Ne kun jaksaisi viedä kellariin, niin jo alkaisi tuossakin sopukassa olemaan enemmän tilaa. Harmi vaan se kellarikin on samannäköinen. Sieltä joutaisi eteen päin ainakin lasten vanna, yhdet lastenvaunut ja kasa pieniä vaatteita. Jos joku kaipaa, niin heti ottamaan minuun yhteyttä!