Itsen kanssa teatterissa

Kirjoitin eilisen näytelmän jälkeen ajatuksia kirjaan. Teksti on raakaa, mutta kopioin sen semmoisenaan keskeneräisenä tänne. Ajatustyö jatkuu vielä...

Tarvitseeko meitä muuttaa? Me kaipaamme koko ajan jotain ulkopuolelta. Jotain tekemään minusta täyden, valmiin. Pelkäämme heikkouksiamme ja koemme ettei niitä saisi olla. Samanaikaisesti juuri nuo heikkoudet tekevät meistä inhimillisiä. Tuntevia, empaattisia, ajattelevia persoonia. Miksi meidän pitäisi heittää pois heikkoutemme, kun juuri heikkoutemme tekevät meistä vahvoja.
Mitä edes on heikkous? Miten voidaan määrittää, että joku on heikompi? On vain erilaisuutta. Yhtä lailla arvokasta.

Meillä on jo kaikkea, miksi kaipaamme lisää? Meissä itsessämme on voima hyödyntää sitä kaikkeutta, antaa haaveidemme, suurimpien toiveidemme toteutua. Antaa elämän tärkeimpien asioiden johdattaa meitä alati muuttuvassa maailmassa. Kuljettaa voimaannuttavasti epävarmuuden keskellä.

Suurin vastuu on sillä miten näemme maailman. Miten sinä näet sen? Mikä siinä on piilotettu katseiltamme. Mitä emme haluaisi nähdä? Ja miksi?

Miten voi löytää sen kynnyksen jonka yli astuttuaan hyväksyy itsensä kokonaisuutena. Ei pyri muuttamaan ulkopuolisilla turhakkeilla elämäänsä, vaan löytää vahvuuden itsestä. Kuinka löytää rohkeus olla minä itse? Entä kun ylittää tuon kynnyksen eikä enää tunnekaan itseään?

Aloitetaan alusta. Kuka minä olen? Mikä määrittää minut itselleni? Tarvitsenko määritteitä? Olen se mikä hetkessä ulottuu kokemuspiiriini. Olen ajatukseni, tunteeni. Olen silmieni eteen avautuvat kuvat. Olen lihaa ja luuta. Verenkiertoa ja sydämen sykettä. Olen haaveeni, unelmani sekä toiveeni, mutta myös pettymykseni, vihani ja suruni. Olen arvokas. Ainutlaatuinen. Ihmeellinen järjestelmä. Ja minulla on koko elämäni aikaa oppia tuntemaan itseni. Muuttuva itseni. Kehittyvä itseni. Olen keskeneräisenä valmis.