torstai 26. helmikuuta 2009

Kiirusta



Nyt on kiirusta arjesta. Ei edes ehdi päivittelemään saati muuta luovempaa tekemään. Tytär kysyi eilen: "Ehditäänkö äiti leikkiä? Eihän sun tartte tiskata? Etkä ole menossa tietokoneelle?"

(Tunsin pienen piston, vaikka todellisuudessa kotitöistä olen tehnyt vain pakollisimmat ja kaaos ympärillä alkaakin olla jo aika sietämätön. Ja konetta en eilen edes aukaisut.) Vastasin, että "ei, nyt äidillä on aikaa leikkiä." Ja ai kun me leikimmekin antaumuksella illan unille saakka.

Onneksi huomenna on jo perjantai eikä viikonlopulle ole mitään ylimääräisiä suunnitelmia. (Paitsi kauhea määrä kirjoitettavia koulutöitä työharjoittelun arviointia varten, mutta sitähän ei lasketa. Eihän?)

lauantai 21. helmikuuta 2009

Jääkukkia, eläinten maailmaa ja romantiikkaa







Kuihtuneet kukkaset pääsivät jään sisään ja ilahduttamaan parvekkeelle. Aurinko loisti jään läpi hohkaten kukkasten terälehdet, mutta tällä kertaa hohdokkaimmat kuvat päätyivät filmikameralle. (Toivottavasti ainakin.)

Kotosalla eläinten maailma valloitti olohuoneen. Oli junarata, sen varrella uimahalli saunoineen ja altaineen. Asemakahvilassa sai nauttia hyvästä seurasta sekä lehdistä ja muumitalossa sai lepäillä. Autotkin huollettiin ja ajelulle päästiin. Pitäisi imuroida, mutta kuinka tällaisen maailman raskii rikkoa?





Romantiikkaa antoi elokuvakerhon Jane Austenin elämä. Ah, rakkaus ei koskaan ole ollut helppoa, mutta sentää Janen kirjoissa on onnelliset loput.

torstai 19. helmikuuta 2009

Itsen kanssa teatterissa

Kirjoitin eilisen näytelmän jälkeen ajatuksia kirjaan. Teksti on raakaa, mutta kopioin sen semmoisenaan keskeneräisenä tänne. Ajatustyö jatkuu vielä...

Tarvitseeko meitä muuttaa? Me kaipaamme koko ajan jotain ulkopuolelta. Jotain tekemään minusta täyden, valmiin. Pelkäämme heikkouksiamme ja koemme ettei niitä saisi olla. Samanaikaisesti juuri nuo heikkoudet tekevät meistä inhimillisiä. Tuntevia, empaattisia, ajattelevia persoonia. Miksi meidän pitäisi heittää pois heikkoutemme, kun juuri heikkoutemme tekevät meistä vahvoja.
Mitä edes on heikkous? Miten voidaan määrittää, että joku on heikompi? On vain erilaisuutta. Yhtä lailla arvokasta.

Meillä on jo kaikkea, miksi kaipaamme lisää? Meissä itsessämme on voima hyödyntää sitä kaikkeutta, antaa haaveidemme, suurimpien toiveidemme toteutua. Antaa elämän tärkeimpien asioiden johdattaa meitä alati muuttuvassa maailmassa. Kuljettaa voimaannuttavasti epävarmuuden keskellä.

Suurin vastuu on sillä miten näemme maailman. Miten sinä näet sen? Mikä siinä on piilotettu katseiltamme. Mitä emme haluaisi nähdä? Ja miksi?

Miten voi löytää sen kynnyksen jonka yli astuttuaan hyväksyy itsensä kokonaisuutena. Ei pyri muuttamaan ulkopuolisilla turhakkeilla elämäänsä, vaan löytää vahvuuden itsestä. Kuinka löytää rohkeus olla minä itse? Entä kun ylittää tuon kynnyksen eikä enää tunnekaan itseään?

Aloitetaan alusta. Kuka minä olen? Mikä määrittää minut itselleni? Tarvitsenko määritteitä? Olen se mikä hetkessä ulottuu kokemuspiiriini. Olen ajatukseni, tunteeni. Olen silmieni eteen avautuvat kuvat. Olen lihaa ja luuta. Verenkiertoa ja sydämen sykettä. Olen haaveeni, unelmani sekä toiveeni, mutta myös pettymykseni, vihani ja suruni. Olen arvokas. Ainutlaatuinen. Ihmeellinen järjestelmä. Ja minulla on koko elämäni aikaa oppia tuntemaan itseni. Muuttuva itseni. Kehittyvä itseni. Olen keskeneräisenä valmis.

Elämäni merkittävin esitys


Kuvaaja: Irja Samoil

Eilen kävin katsomassa G-voiman Elämäni merkittävin esitys näytöksen. Olipa kyllä raikasta. Perinteinen malli kaataa näytös näyttelijöiltä katsojille rikottiin sillä innolla mitä vain nuori raikas kokeileva teatteri pystyy tekemään. Näyttelijät antoivat itsensä taiteelle, konkreettisesti.

Koko näytös on rakennettu yhdessä keskustellen ja pohtien. Kokeilun ja luovuuden kautta. Ja jokaiseen näytökseen on annettu mahdollisuuksia olla erityinen jokaisena esityskertana. Sillä näyttelijät eivät vain näytelleet vaan kommunikoivat yleisön kanssa tehden siten esityksestä ainutlaatuisen. Katsojiensakin näköisen.

G-voiman kannalta olisi tietysti ansiokkaampaa saada näytös täyteen katsojia, mutta katsojan kokemuksesta oli vallan mainiota, että meitä oli vähän. Näytös oli intiimi ja siinä jokainen katsoja otettiin henkilökohtaisesti huomioon. Näin ei ehkä olisi käynyt, jos jokaisessa tuolissa olisi ollut istumassa joku.

Mieleen tuli jokunen kritiikkikin, mutta koska kokonaisuus kuitenkin oli niin vallattoman hyvä niin en sano ääneen noita sanoja. Päin vastoin olen oikein iloinen huomatessani,että kotikaupungissani on ihmisiä joilla intohimo muuttuu rohkeaksi käsinkosketeltavaksi taiteeksi. Nuoruus ja halu parantaa maailmaa oli läsnä. Ja luulen että näillä keinoin sitä hieman tuli parannettuakin.

Entä mitä ajattelivat näyttelijät? Senkin voi selvittää, sillä koko esityksen kaari alusta loppuun on kaikille esillä Blogissa.

tiistai 17. helmikuuta 2009

Huopuvaa taidetta



Testasimme tyttären kanssa tänään lankahuovutusta. Yllä oleva on Vimpulan käsialaa ja alla oleva hänen ideansa minun toteuttamana eli junarata.

Käytimme vanhoja hahtuvalankoja sekä jotain huopuvia kaupan villalankoja, joista etiketit olivat karanneet pois. Asettelimme pyyhkeen päälle. Kiedoimme pyyhkeen tiukaksi rullaksi ja änkesimme sukkahousujen sisään. Sitten vaan pesukoneeseen ja da-daa valmista tuli.



sunnuntai 15. helmikuuta 2009

Valoenergiaa



Vihdoinkin aurinko näyttäytyi täälläkin. Keräsimme valoenergiaa liukuroimalla hankien loisteessa. Kotimatkalla kävimme vähän juoksentelemassa ja pomppimassa trampoliinilla liikuntahallilla. Illan vietimme rennosti kotosalla siivoillen leikkien ohessa ja hupsutellen. Nautinnollisen rento sunnuntai.



Jonnin aikaa sitten puuhailtu satukirjan aukeamakin saa esittäytyä. Siinä ei tällä kertaa ole ylöskirjoitettuna tarinaa. Lähinnä siinä olikin vain erilaisia paikkoja. Savupiippu, pomppulinna, puisto jossa saa keinua, tie sekä tyttären näkemys mummista, ukista ja äidistä lehtikuvan mukaisesti. Mummolla on muuten siinä parta.

lauantai 14. helmikuuta 2009

Ystävänpäivä





Ystävänpäivänä on hyvä muistella läheisiä ihmisiä. Tyär piirteli eilen illalla omia rakkaitaan. Itse lähetän lämpimiä aatoksia kaukana oleville rakkaille sekä teille kaikille tänne eksyneille ystäville.



Vimpula tehtaili eilen myös ystävänpäivän kortteja. Ne hän antoi päiväkotikavereille, vain yksi sydän jäi ilahduttamaan kotiin.



Isompi kortti on tehty päiväkodissa. Likka oli löytänyt "lapsille sopimattoman" lehmäkuvan poistettujen kuvien kasasta ja liimannut sen korttiinsa. Ja sehän on hieno! Saisipa äitikin nauttia ystävänpäivän kunniaksi yhtä nautinnollisesti "mehua" lasistaan.

sunnuntai 8. helmikuuta 2009

Lumen maa



Lunta alkoi satamaan eikä loppua näy. Piha on kuin Grönland nietoksineen.







Kiipeilijämestari valloittaa silti pakkasessa vuoria ja nauraa niin makeasti.
Kotona laitetaan jalkaan ylimääräiset villasukat ja nautitaan lämpimäisiä.



Tulevaisuuskaan ei huoleta niin paljon enää.
Ilmeisesti saamme asua tässä kolossa vielä jatkossakin.

tiistai 3. helmikuuta 2009

Jos jotain pahaa, niin hyvääkin



Lima valuu ja vie kaiken voiman minusta mennessään. Tänään kuulin naapurilta, että vuokraemännästäni oli ollut kuolinilmoitus sunnuntaisessa lehdessä. Tajusin maksaneeni tämän kuun vuokran maan sisuksiin. Epätietoinen olo. Koti saattaa lähteä pian alta. Juuri kun aloin tottumaan näihin kammottavan valkoisiin seiniin ja ikkunastani näkyvään maisemaan.

Päivän piristys oli taidemuseon ryijy elää näyttely, jonka kävin katsomassa asiakkaiden kanssa rauhalla ja paneutumisella. Kävin tosin avajaispäivänäkin ihailemassa näyttelyä, mutta pikaisemmalla tahdilla tyttären johdattamana. Kolmannenkin vierailun voisin tehdä, paljon oli näkemistä ja ihasteltavaa näissä kädentöissä. Väreissä, kuvioissa, materiaaleissa. Inspiraation hedelmiä kaksi kerrosta täynnä.

sunnuntai 1. helmikuuta 2009

Pakkanen muuntaa maidon värin



Sairastelua sisällä.
Heppa laukkaa ja viihdyttää.
Ihaillaan auringon hohdetta seinillä.