maanantai 12. lokakuuta 2009

Timjamiinan loppu

Olen päättänyt lopettaa tähän blogiin kirjoittamisen, koska elämäntilanne on muuttunut sellaiseksi, etten enää halua paljastaa ajatuksiani täällä.

Tapaamme varmasti vielä. Toisella nimellä ja blogilla. Kunhan ensin palaudun elämästäni tasolle, jossa kirjoittamiseen on paitsi into, myös kiinnostusta.

Kiitos kaikille lukijoille.

Ja jännitysmomentti loppuun, saa koettaa arvata kuka olen, kun ilmaannun kommentoimaan uudistuneena blogejanne. Kunhan saavun. Saavun.

lauantai 3. lokakuuta 2009

keskiviikko 30. syyskuuta 2009

Rops rops

Koko päivä kotona. Tautia liikkeellä. Hetkiä yksin. Ajattelua.

Miksihän pidän tätäkään blogia. Ei oikein jaksa edes päivittää kuten ennen ja syksyn päivitykset ovat olleet enemmän negatiivisia kuin positiivisia. Mikä on oikeastaan aika outoa siihen nähden, että vaikka tässäkin syksyssä on viime syksyn tavoin ihan liikaa ikäviä uutisia, niin olen ollut onnellisempi kuin koskaan paluumuuttoni aikana tässä kyläpahaisessa.

Tänään katsoin itseäni auton sivupeilistä. Vastaan katsoi vanha nainen. Enkä minä ole vanha. Vanhaksi tulee kun alkaa huolehtimaan ja stressaamaan. Kun suru muuttaa ääriviivoihin.

Voisi piirtää itsensä uudelleen. En sulkisi ääriviivojani. Väritys saa levitä katoamatta sisältäni.

Rakeita. Rops Rops. Tuntuu hassulle kävellä maassa, joka on täynnä kiteitä. Talvikko vierailee. Pikkuisen hymyilyttää kuitenkin.

tiistai 29. syyskuuta 2009

Yöllistä

Sisälleni on asettunut asumaan tyhjyys.

Olen joutunut mukaan johonkin, mistä haluan pysytellä kaukana.

Ja se väsyttää. Suorastaan lamaannuttaa.

On tullut vastaan piste, jossa ei jaksa enää tuntea mitään.

Ei jaksa välittää.

En halua välittää.

Haluan vaan kadota.

Olla naamaton ohikulkija.

Varjo.


Musiikki.

Hukun siihen.

Annan sen viedä pois täältä.

Pois tästä hetkestä.




Moon Pulls from christina gransow on Vimeo.




"Hei äiti, nyt voitais lähteä vaikka pilkille!"


Eli Lumi tuli kadottaen sisäänsä eilisen aurinkoisen syyspäivän. Hämmentävää.

perjantai 25. syyskuuta 2009

Säästetään henki pois


Pihamies Vilokkinen

Pihamies Vilokkinen
oli ihanan lihava
ja niin mahtavan vapaa
että harvoin tapaa!
Hän ei päässyt ylös tuolista
ja vapaana huolista
hän tuijotti maapallon kolmatta napaa!

-Kirsi Kunnas

Tällä viikolla olen saanut lukea kotikaupunkini säästöohjelmaa sekä asukkaiden aiheeseen kirjoittamia mielipiteitä. On naurattanut ja itkettänyt samaan aikaan. Kaiken takaa heijastuu yksi keskeinen ajatus: Mikä ei koske minua, ei ole kannattavaa. Eihän se voi kiinnostaa silloin ketään muutakaan.

Minä haluaisin asua yhteisöllisemmässä maailmassa, mutta nyt on vallalla itsekeskeisen ajattelun aikakausi. Olipa kyse henkilökohtaisen elämän ajatuksista tahi teoista saati sitten yhteisöä koskevista päätöksistä, niin varmaa on, että päätösten pohjana on yksilön oma etu.

Ja piru vie, että se ahdistaa minua. Niin omaan elämääni liittyvissä ihmissuhdepeleissä kuin koko yhteisöä koskevissa lausunnoissakin.

Nyt jos koskaan olisi aika katsoa vähän muutakin kuin sitä maailman kolmatta napaa. Puhaltaa edes hetki yhteiseen hiileen ja koettaa saada aikaiseksi sellaisia päätöksiä, jotka toimivat pidemmälläkin tähtäimellä lähiyhteisön lisäksi laajemmankin joukkion hyväksi. Jos me aikuiset emme pysty siihen, miten siihen pystyisivät lapsemmekaan? Vai onko meillä edes tulevaisuutta, jossa yhteisön mielipiteellä olisi väliäkään.

perjantai 18. syyskuuta 2009

Syksy sisällä ja ulkona



Melkein kuukausi sanatonta hiljaisuutta Timjamiinassa. Pää on kyllä täynnä sanoja, ihan liiaksi asti. Ei vaan saa mitään ulos. Ehkä ihan tarkoituksellakaan. Mitä ei sano ääneen, sitä ei ole tapahtunut. Kaikki on ollut siis erittäin hyvin. Tai jos ei ole, niin sitä ei ole myönnetty.

Paisti kun yön hiljaisina tunteina mieleen tulee välähdyksiä. Tapahtuneista asioista, sanoista, ilmeistä, tuntemuksista. Ja ne vaativat päästä esille. Mitä kauemmin koetan niitä lannistaa, sitä dramaattisempana ne tunkeutuvat tietoisuuteen. Vaativat päästä areenalle käsiteltäväksi.

Viime yönä näin todella oudon unen. Nuo piilotetut taisivat koettaa sitä kautta ilmaantua ajatuksiini. Onnistuivat siinä määrin, että heräsin keskellä yötä ahdistuneena, enkä hetkeen saanut unta. Päättäväisesti siirsin kuitenkin heidät taas syrjään. Minä en tuhlaa ajatuksiani moisiin turhuuksiin. Minua ei vaivaa yhtään mikään. Minulla menee mahtavasti ja olen pirun onnellinen. Olen. ONNELLINEN.

No ja olenhan minä. Oikeastikin. Ajoittain ainakin.

On niin havahduttavaa kuunnella lehtien kahinaa niiden pyöriessä tuulen kanssa villiä tanssiaan. Istua ulkona auringon kasvattaessa vielä viimeisiä pisamoita talven varalle. Kuunnella tyttären mielikuvitushöpinöitä ja sanakikkailuja. Katsoa kynttilän liekkiä keittiön pöydän ääressä yöllä, juoda teetä ja nauttia hetken liikkumattomuudesta. On on. Arki on täynnä todellista kauneutta alati.


perjantai 28. elokuuta 2009

Musiikkivaihto

No niin, nyt voisi vihdoin olla aika pistää taas musiikkivaihto pystyyn.

Syksyn pimenevien iltojen inspiroimana tällä kertaa kokoelman teema on

YÖLLISTÄ MUSIIKKIA


Säännöt menevät näin:

Jokainen osallistuja koostaa teemasta YHDEN levyllisen valitsemiaan biisejä (myös Topi).

Minä arvon jokaiselle osallistujalle parin, jolle itse tekemä levy tulee lähettää eräpäivään mennessä. Ilmoitan kullekin oman parin yhteystiedot sähköpostitse arvonnan suoritettuani. ( Eli kukaan muu ei minun ja parin lisäksi yhteystietoja tule näkemään.)

Edellisellä kerralla jotkut parit eivät sitten saaneetkaan levyä aikaiseksi tai lähettivät sen eräpäivän jälkeen. Tällä kertaa toivon, että jokainen joka musavaihtoon ilmoittautuu, sitoutuu levyn tekemään ja määräajassa! Mikäli määräaika ei riitä, parit sopikoot keskenään uuden määräajan. Näin vältytään tilanteilta, joissa joku jäisi ilman omaa vaihdokkiaan!

Ilmoittaudu mukaan musiikkivaihtoon 20.9.2009 mennessä lähettämällä

Nimesi, katuosoitteesi
sekä mailiosoitteesi

Osoitteeseen: muziikki@gmail.com

Huomioi että ilmoittautuminen on viimeisen ilmoittautumispäivän jälkeen sitova.
Sen jälkeen en vastaa peruutuksista.

Levy tulisi lähettää parille 25.10.2009 mennessä.

Tervetuloa vaihtamaan säveliä!

Aiempaan vaihtoon voi tutustua täällä

maanantai 24. elokuuta 2009

Yöllistä harhailua


Miksi ei osaa mennä nukkumaan miksi? Väsyttää ja tiedän, että unet jää ensi viikolla vähiin muutenkin. Äh. Pää täynnä sanoja, tunteita, ajatuksia. Mikään ei muodostu suusta ulos. Levotonta.

Viime yönä näin kumman unen. Taisin kulkea yhden talon sisällä ajasta toiseen. Kuolin viktoriaanisella aikakaudella, mutta sain kuulla salaisuuden kuinka sydän saadaan sykkimään kuolemasta huolimatta. Eksyin kuitenkin nykyaikaan ja aikakausien väliset ovet meinasivat muurautua talossa betoniin. Löysin yhden portin, mutta se ei vienyt minua enää takaisin. Lopussa en tiennyt olenko elävä vai elävä kuollut. Kuinka paljon minulla oli aikaa?

Jos voisin rakastua kumman valitsisin: vamppyyrin vai ihmissuden?

Eilen haikomieli iski minuun. En puhunut siitä kenellekään. Tänään kuitenkin tyttäreni kysyi:"Miksi sinä äiti olit eilen niin surullinen?" Lapsi näkee minun sisääni. Joku tuntee minut läpikotaisin.

Otin kaikki sanat pois jääkaapin ovesta ja laitoin ne kulhoon. Kulho oli täynnä sanoja, mutta minulla ei ollut mitään sanottavaa.

tiistai 18. elokuuta 2009

Keskustelua sängyissä


Illalla keskustellaan sängyistä toisillemme ajatuksista, haaveista, tulevasta.

Tänään osa keskustelusta meni näin:

Tytär: Minä soitan poliisille ja ne vie sinut poliisiasemalle.

Äiti: Vai niin.

Tytär: Sitten ne ottaa sinulta nenän pois.

Äiti: Ai ottavat nenän pois?

Tytär: Niin, ne ottaa sulta nenän pois ja mä ostan sinulle sitten uuden valkoisen nenän.

Äiti: Miksi valkoisen?

Tytär: No sitten sinusta tulee susi.

Äiti: Olisiko sinusta mukavaa jos minä olisinkin susi?

Tytär: Olisi. (Hetken mietittyään lisää) Ostan sinulle mustan nenän.

Äiti: No mikä minusta sitten tulee kun mulla on musta nenä?

Tytär: Susi. Oletko sinä nyt susi?

Äiti: No olenko?

Tytär: Olet. Mitäs susi aiot nyt tehdä?

Äiti: No aion lukea sulle Sannasta ja imurista.



Jk:

Suosittelen kaikille Pija Lindenbaumin: Henna ja harmaat sudet kirjaa.

torstai 13. elokuuta 2009

Kesäloma osa 2. - Musiikkimuseo

Musiikkimuseo, Tukholma













Aivan mahtava paikka.
Paikka, jossa sai metelöidä ihan luvan kanssa.
Me olimme niin onnekkaita, että muutama muusikkokin oli eksynyt samaan museoon ja saimme kuulla miten monipuolisesti soittimista sai säveliä.
Mutta vielä hienompaa oli saada itse sointuja kuuluviin, etenkin tyttären mielestä.

Museossa oli myös laajahko kokoelma musiikkia eri puolilta maailmaa kuunneltavaksi. Kiinnostava oli mm. osasto, jossa pystyi vertailemaan entisaikojen ja nykyajan samankaltaisten soittimien sointeja keskenään.

Suurta kiitosta annan lapsille omistetulle osastolle, jossa paitsi sai soittaa vapautuneesti, myös havaita, ettei hienoimpien äänien tuottamiseen tarvitse olla kalleimpia instrumentteja. Soittimia oli rakennettu erilaisista putkista, laudoista, avaimista ja vietereistä.
Niistä kuului aika vinkeitä ääniä.

Suosittelen musiikkimuseota jokaiselle Tukholmaan reissaavalle. Etenkin lapsiperheille. Kalliiksikaan ei tule, aikuisilta 90 kruunua ja alle 19 vuotiaat pääsevät ilmaiseksi.

Ja museovierailun päälle samassa pihapiirissä oleva kahvila-ravintola tarjoaa oikein maukasta menua sushista periruotsalaisiin herkkuihin.
Me valitsimme periruotsalaista pannaria mansikkahillolla ja kermavaahdolla.



keskiviikko 12. elokuuta 2009

Kesäloma osa 1.

Kesälomalla on tullut kierrettyä aika lahjakkaasti monenlaista menoa. Siksi päätin ottaa tänne vain pari hauskinta kokemusta esille. Ensimmäisen osan saa kokonaan itselleen



Saavuimme paikalle Dánjal orkesterin sävelien keskelle.
Laulajalla oli Tom Waitsin ääni ja färsaarelainen karheus.
Hypnoottista.
Aika harva oli eksynyt paikalle kuulemaan näitä sointuja,
mikä oli kyllä heidän menetyksensä.

Kuokkavieraat lauloivat heleästi. Harmitti kun samaan aikaan sisälavalle oli buukattu huomattavasti meluisampi yhtye. Hiljaisuus olisi sopinut tunnelmaan paremmin.


Lasten oma Small Faces Roots Villagessa sai tyttären onnesta sekaisin.
Jonglööreja, saippuakuplia, alkumeri, keppihevosia ja työpajoja ja lapsille omia keikkoja.

Etenkin se alkumeri.


Äidilläkin oli siellä hyvä olla. Oli maailman parasta tsaita ja hyvää seuraa.
Muutamassa sukupolvessa istuimme katselemassa lasten pulikointia ja pohdiskelemasssa maailmanmenoa. Vanhin meistä totesi nostalgisesti:" Tällaista se oli silloin kuuskyt luvun lopulla. Ihan samanlainen meininki. "

Sellainen mielikuva itsellekin tuli kun ensimmäistä kertaa varmaan lähemmäs kymmenen vuotta sitten Faces festareilla kävin. Nyt, palattuani taas vanhoille mestoille noin 5 vuoden tauon jälkeen, olin hämmentynyt siitä kuinka festivaali oli laajentunut ja kaupallistunut. Joissain asioissa se tuntui kyllä tuoneen etuja yleisölle. Ja sama hyväksyvä tunnelma oli yhäkin läsnä kuin ensimmäisellä kerralla. Jotain ainutlaatuista verrattuna muihin Suomen festivaaleihin siis oli säilynyt, mutta hieman pelottaa, että ajan myötä se tulee kyllä tuoltakin katoamaan.



Itselleni näillä festareilla sykähdyttävin kokemus oli Too Dumb to Die. Yhtyeen porukka kiertää maailmaa polkupyörillä ja soittaa sekä esittää sirkusta missä vaan sattuvat pysähtymään. Kokoonpano on vaihdellut vuosien saatossa, mutta meininki on varmasti aina ollut yhtä villi ja kujeileva. Toisin sanoen: näillä esiintyjillä oli sellainen elämänilo mukana esityksessä, etten ole monesti moista kohdannut.

Tyttärenikin ihastui sekä musiikkiin, että rosvopukuihin.

Ja tiettyyn siniseen pitkäkieliseen hahmoon.




Tanssijalkaa alkoi kummasti vipattamaan myös kun Dobranotch soitteli.
Hurja bändi.

Luulimme pääsevämme rauhallisempaan menoon Tytti Metsän ja jouhikon sävelin. Mitä vielä. Räävittömiä lauleloita, vanhan kansan neuvoja naimaikäisille ja ihan oikeillä nimillä. Huh. Juohikko soi kauniisti, ihmisiä punastutti ja nauratti laulaessaan mukana. Tunnelma kuin koko festivaalien yleishenki; välitön ja lempeä.


Oli oikein nautinnollinen lauantai päivä. Ensi vuonna harkitsen koko festareiden ajaksi paikalle parkkeeraamista, mutta meillä matka jatkui jo samana iltana. Siitä sitten seuraavassa osassa.

torstai 23. heinäkuuta 2009

Iltasatu

Tyttäreni keksi jo jonkin aikaa sitten mielikuvitushahmon nimeltä Sammakko Littinen. Joka ilta äiti keksii tarinan Vimpulan ja sammakko Littisen seikkailuista. Joskus se kerrotaan laulaen, joskus hiljaa supisten. Tänä iltana satu meni näin:

Olipa kerran sammakko Littinen ja Vimpula Kultainen. He asuivat elelivät junaraiteiden risteyskohdassa hyljätyssä juna-asemassa. Juna-asemalla oli kello, jota soittaessa kuului kaunis Bling ääni. Heillä oli juna-aseman lattialla myös pienois junarata, jolla he tykkäsivät leikkiä todella paljon yhdessä.

Eräänä päivänä Sammakko Littinen ja Vimpula Kultainen joutuivat riitaan. He huusivat kovasti isoja, painavia sanoja. Ne sanat olivat niin isoja, että molempia alkoi itkettämään, kun he kuulivat niiden äänen ja koska heille tuli siitä äänestä niin paha mieli.

Mutta arvaappas, kävi niin ihmeellisesti, että kun kaikki isot ja painavat sanat oli huudettu pois, alkoi Sammakko Littisen ja Vimpula Kultaisen sisällä tuntua kevyelle ja heille tuli hyvä mieli. He hakivat lattiaharjat ja päättivät siivota kaikki pahat painavat sanat pois. Ja niin ne lakaisivat kaikki sanat lattialta taivaan tuulien mukaan. Pilvien taakse aina avaruuteen saakka. Ja siellä ne katosivat.

Sen jälkeen Sammakko Littinen ja Vimpula Kultainen olivat jälleen parhaat kaverukset ja he leikkivät ja seikkailivat yhdessä, mutta niistä kerrotaan tarinaa sitten vasta huomenna.

Hyvää yötä.

sunnuntai 19. heinäkuuta 2009

Aika lähellä huippua



Aamu alkoi aika ankeasti ja pitkin päivää olen vajonnut syviin aatoksiin. Silmiin meinaa tirahtaa kyyneleet vaihteeksi taas kaikenlaisesta pienestäkin minua koskettavasta. Tänään selitin lapselleni tervan kuljetukseen liittyvää historiaa, kun yhtä äkkiä suuri tunnelmointi iski sydämeen ja ääni alkoi väristä ja kyyneleet meinasivat puskea silmiin. Nolotti, kun entinen työkaverini seisoi vieressäni. Vetosin vaan hälle, että tulipa todeksi ne työssä asiakkaiden kanssa luetut kuvat, joissa perheet kuljettivat vaikeuksien läpi mustaa kultaa joella. Olikin muuten aika mahtava tunne, kun luettu sana muotoutui konkreettiseksi kokemukseksi ja empatia ryöppysi noita entisajan ihmisiä kohden.


Tuosta noin assosiaation kautta tuli myös mieleeni useasti samasta paikasta nähty painajaisuni. Siinä koskessa ei vielä ole sulkuja, eikä voimalaitoksia. Joki virtaa voimalla eteen päin. Unessa näen kuinka vanhanajan vaatteisiin pukeutuneet ihmiset putoilevat veden varaan. Vesi pyörittää heitä ja se näyttää kauniille kaikessa raadollisuudessaan ihmisten hukkuessa noihin tanssin pyörteisiin. Olen koettanut selvittää, onko joskus muinoin tuolla paikalla sattunut jotain uneeni viittaavaa, mutta selkeää yhteneväisyyttä en ole saanut. Tosin Kajaanin Linnan äärellä on kyllä sodittu, joten eiköhän siinä ohessa ole jokunen henkikin menetetty. Ehkä ne henget puhuvat yhäkin minulle sieltä veden kohinasta. Tänään ainakin vanhat henget olivat kovasti läsnä.

Mutta niin siis eksyin hieman otsakkeen aiheesta. Tarkoituksena oli kertoa, että edellisen postauksen marinan jälkeen on ollut yllättävän hieno päivä. Yhäkin kyllä eräät asiat ahdistaa ja pohdituttaa, mutta koetin kääntää vitutusenergian johonkin hyödyllisempään. Kuten käsillä kävelemisen opetteluun. Piti myös hieman treenata kiertopotkuja, kun niin innostuin leikkimään urheilualueella. Ainakin se hymyilytti.


Lapsen kanssa keksittiin myös kaikenlaista seikkailua pitkin päivää. Ensin käytiin metsässä lapsen ja mummonsa kanssa kehittelemässä kodissa, sitten vähän matkusteltiin rengaskiikuilla. Hiekkalaatikkoon rakennettiin JaakoJaakon sirkus (eli Jakobin sirkus) laajennetussa muodossa. Käytiin katselemassa tervavenettä, juostiin yleisurheilukentällä ja kiipeiltiin hyppyrimäkeen. Ja syötiin mustikoita. NAM!


JaakoJaakon sirkus


Voisi sanoa, että tää päivä oli kyllä aika lähellä huippua. Jos ei mieltä vaivais mikään, niin paremmasta ei olisi väliksi.

lauantai 18. heinäkuuta 2009

Marinaa ennen lomaa

Sitä alkais olla loman tarpeessa. Viimeisimmän kuukauden on jo ollut sellainen olo, että ei vaan jaksa. Viime viikko oli kyllä pohjanoteeraus. Päässä surisi, pörisi ja huimasi. Tuntui kuin olisi ollut unessa, vaikka olikin hereillä. Töissä pitää pinnistellä, että olisi skarppi. Ja ettei nukahtaisi istualleen. Perjantaina ihmettelin, miksi edes menin töihin. Koko ajan velloi, oksetti ja maa tuntui kaltevalle alla. Pää ei toiminut lainkaan. Olin vaan ihan hiljaa ja koetin selviytyä pienimmällä mahdollisella panostuksella. Onneksi lapset eivät huomanneet mitään. Iltapäivällä sain taas fanijoukot kimppuuni ja tunsin oloni rokkitähdeksi. Lasten kanssa saatiin aika hyvät naurutkin aikaiseksi.

Väsymys ja unen puute. Miten ne voi saada ihmisen näin sekaisin? Tuntuu ettei vaan jaksa ja ettei pärjää. Viime aikoina olen pohtinut myös totaaliyhärin eloa. Onko oikeasti tarkoitettu, että lapsella pitäisi olla kaksi läsnäolevaa aikuista kantamassa vastuuta elämästä lapsen syntymän jälkeen? Ainakin aika ajoin tuntuu, että itse ei meinaa yksin jaksaa.

Ja sitten tulee syyllisyys. On hienoa, kun päiväkodista kuulee, että "tällä lapsella se ei käy aika pitkäksi yksinään, kun on niin hyvä mielikuvitus!" No onhan se hienoa, että on niin hieno mielikuvitus, mutta entä jos se onkin seurausta siitä, että yksin on pärjättävä. Vaikka äiti kuinka yrittäisi, niin ei ehdi leikkimään koko aikaa, joskus ei edes sitä vähää. Useasti päivässä huomaan sanovani: "Äiti ei ihan vielä ehdi leikkimään kun ensin pitää tehdä tää ruoka/pistää pyykit koneeseen/viikata pyykit kaappiin/siivota...." Tai sitten äiti sanoo vaan" Mä en nyt vaan enää jaksa. Anna mä huokasen vähän aikaa tässä sohvalla. Leiki sä siinä vieressä, jooko?!?"

Äh, harmittaa. Useasti koetan laistaa kotihommista, että olisi enemmän aikaa olla yhdessä ja se näkyy kaaoksena. Ja sitten ulkopuoliset muistavat mainita kuinka meillä on aina tavarat levällään. Ja rehellisesti voin myöntää, että vituttaa se minuakin. Kun ikinä ei ole siistiä. Mutta kun kaikkeen ei vaan repeä. Ei niin millään.

Kun arki painaa raskaana päälle, sitä toivoo, että kun nyt ei vaan enää tulisi mitään ylimääräistä tähän päälle. Kun kaikki vaan menis sutjakkaasti ja rutiineissa ja sen enempiä tappelematta. Ja sitten tietysti tulee konflikteja ihmissuhteisiin, kroppa hajoaa ja ylimääräisiä hommia ilmestyy tehtäväksi. Eikä mitään niistä enää jaksa hoitaa kuntoon. Jääkööt hoitamatta. Arki ensin.

Siis plaah.

Onneksi on enää viikko töissä ja sitten alkaa loma. Nyt ei tarvita valmiita lomasuunnitelmia. Ei juoksua paikasta toiseen tarkan päiväaikataulun mukaisesti. Riittää kun saa nukkua, saa syödä hyvin, ehtii leikkimään ja seikkailemaan mehuretkillä. Ja jos vielä kävis niin onnellisesti että kaiken edellisen lisäksi ehtisi tuumailemaan ja tekemään edes jotain luovuuteen viittaavaa, niin loma olisi aika unelma.

Enää viikko. Viisi päivää. Aamuvuoroja. Nopeasti se menee. Menee se.

tiistai 7. heinäkuuta 2009

Housut pois!

Nyt kaikki katsomaan Kajaanin Kesäteatteriin huumaavaa Housut Pois musiikaalia!

Aivan loistava pläjäys!
Tänään oli ensi-ilta ja näytöksiä piisaa elokuun alkuun saakka.

Mitä enää tuumit, epäröit:
Lähde jo nauttimaan teatterista!






Esitykset Sissilinnan pihalla

ma 6.7. klo 19 ennakko
ti 7.7. klo 19 e-i
to 9.7. klo 19
la 11.7. klo 15
su 12.7. klo 15
ti 14.7. klo 19
ke 15.7. klo 19
to 16.7. klo 19
su 19.7. klo 15
ma 20.7. klo 19
ke 22.7. klo 19
to 23.7. klo 19
ke 29.7. klo 19
su 2.8. klo 19
ti 4.8. klo 19
ke 5.8. klo 19
to 6.8. klo 19

Työryhmä:

Ohjaus:
Eino Saari

Musiikin johto:
Juho Hannikainen

Näyttämöllä:
Ville Haataja
Samppa Heikkinen
Senja Huusko
Hanna Härmä
Anni Kaasinen
Tuuli Kainulainen
Juha Kangasmäki
Maiju Karhu
Saara Karjalainen
Anja Keränen
Elina Kosunen
Jaani Leinonen
Essi Matero
Annemari Moilanen
Pekka Moilanen
Heikki Mäkäräinen
Jonne Putkonen
Eija Ruuskanen
Iiro Tuovinen
Antti Vilhunen
Suvi Väyrynen

Orkesteri:
Heikki Haikarainen
Juho Hannikainen
Andreas Heino
Anna-Kaisa Miettinen
Anttiesko Ronkainen
Hannu Tarvainen

Miksaus ja äänitekniikka:
Jaakko Suutari ja Sami Juutinen

Lavastus/puvustus:
Anu Hyyryläinen
Tuuli Kainulainen
Juha Kangasmäki
Saara Karjalainen
Enni Kettunen
Lotta Kingelin
Mirka Kulmalainen
Johanna Meriläinen
Maarit Väyrynen

Graafinen suunnittelu:
Elina Kosunen

Tuotanto:
Kajaanin Harrastajateatteri
Sara Saxholm
Eino Saari

sunnuntai 5. heinäkuuta 2009

Kylttyyr

Uih, kerrankin kulttuuria niin paljon tarjolla, ettei kaikkeen ehdi mukaan. Ja yllättäen se jopa hienoisesti ahdistaa. Haluan nähdä, kokea, haistella, tuntea kaikkea samaan aikaan ja erikseen.

Aloitin rankoilla aiheilla. High Heels Society revitti naiseuden nurjalla puolella. Sofi Oksanen oli sanoittanut sanat, KokoTeatterin Maija Kaunismaa ja Anne Veijalainen taas pistivät itsensä likoon niin fyysisesti kuin henkisestikin laulaen ja esiintyen.

Keskustelutilaisuudesta esityksen jälkeen

Esitys alkoi rankoilla teemoilla: pedofilia, raiskaukset, väkivalta suhteessa. Loppua kohti ote keveni, mutta eivät aiheet. Esityksen keskeiseksi teemaksi nousi se kuinka ulkonäkö määrittää naista ja sitä kuinka häneen saa sen perusteella suhtautua. Esityksessä pohdittiin myös naisen asemaa valtarakenteissa ja yhteiskunnassamme.

Jossain kohti esitys olisi kaivannut ryhtiä ja tiivistämistä, mutta kokonaisuudessaan tekstit ja laulut pistivät ajattelemaan. Ja myönnän, alkupuolella sanat koskettivat niin, että silmissäni kiilsivät kyyneleet. Myös minä pystyin allekirjoittamaan monia lavalla lausuttuja sanoja.



Rankkojen teemojen jälkeen viikonloppu omistettiin enemmän lasten kulttuurille.

Jakobin sirkus sai sirkushullun tyttäreni aivan sekaisin. Ja äidinkin. Ihana Jakob. Poika, joka halusi tehdä unelmastaan totta ja perustaa sirkuksen. Ja sen hän teki. Yhden pojan esitys oli paitsi oivaltava myös taidokas ja hellyyttävä. Suosittelen kaikille lapsille ja lapsen mielisille.

Jakob


Lauantaina eksyimme Myös Kuhmoon katsomaan Mimiä ja Kukua, joita tytär fanittaa kuin suurimpia rokkitähtiä. Näin aikuisen katsantokannasta esityksessä käsiteltiin hyviä teemoja lapsille. Kateellisuutta, toisten auttamista, kaikkien arvostamista ja fiksuna pitämistä, hampaiden pesun tärkeyttä ja tietysti liikettä sekä musiikkia. Suosittelen myös tätä.


Mimi ja Kuku kiikaroivat viisaita ihmisiä

Kuhmossa oli samaan aikaan menossa Sommelo kansanmusiikkijuhla, jonne olisin myös halunnut päätyä. Mutta kaikkea ei voi saada samaan aikaan. Pientä tuntumaa Sommelosta sain kuitenkin Kuhmo-talolla. Siellä joku nainen soitteli kauniisti flyygeliä, niin että koko Kuhmo-talo oli kuin uneen peitelty. Metsälle tuoksuva mies esitteli vanhoja soittimia. Myös Jouhikko löytyi niiden joukosta.

Ja levyjäkin siellä myytiin. No ei lie mikään yllätys että mukaan lähti Jouhiorkesterin levy. Nikodemus. Ja mikä levy! Aivan loistava ostos. Jouhikkojen sointi, munniharpun pärinä. Vajosin transsiin. Kuumotus kasvaa. Minäkin opin vielä soittamaan jouhikkoa. Jonain päivänä unelma on totta. Kun unelman sanoo ääneen, se toteutuu. Varmasti.

Ai et tiedä mistä puhun? Haluatko sinäkin kuulla? Kuuntele TÄÄLLÄ

Viimeisin esitys oli perinteisempää runoteatteria. Surr - oodi ötököille oli koostettu runoista pienille katsojille sopivaksi elämykseksi. Mukana oli nukketeatteria, musiikkia, hassuttelua ja lausuntaa. Huomasin, että monilla lapsilla oli vaikeuksia keskittyä puolituntiseen esitykseen, koska esityksen tyyli on nykyisestä menevästä räminästä rauhallisempaa. Hahmot saivat kuitenkin useimmat temmattua runon taikaan mukaan ja nauru raikasi myös aikuisten suista.

Onpa ollut mainio viikonloppu. Kyllä taas jaksaa tehdä töitä seuraavankin viikon. Kolme viikkoa vielä lomaan...

keskiviikko 24. kesäkuuta 2009

Perhana



Jänöt olivat syöneet mun parsakaalit! Ylpeyteni, ihanuudet. Jopa ne pienimmätkin taimet. Rontit!

Jos seuraavaalla käynnillä on hävinneet salaatit, minä (vegaaniudesta huolimatta) julistan henkilökohtaisen sodan pupusia vastaan. Tähän ei rauhankyyhkyillä ole mitään sanomista.

Taistelen ensin tervalla ja höyhenillä, sen jälkeen järeillä pelotteilla. (Mitä ne ovat, on vasta kehitteillä.)

Onneksi kukkakaalit eivät olleet kelvanneet. Niissä oli pienet kukintoalut tuloillaan.

Pavut näyttäisivät kasvavan parhaiten, perunakin näyttää pärjäävän. Jospa sieltä pellosta jotain suuhun syksyllä saadaan.

Nyt on jo tosin päätetty, että sadonkorjuujuhlat pidetään, vaikka kasvikset pitäisi ostaa kaupasta.

torstai 18. kesäkuuta 2009

Vuorovaikutustaidot

"Sä et osaa puhua. Sä et puhu mun kieltä, sä puhut äidin kieltä."

lausui tyttäreni tänään.

No ei se ole ihmekään, että on kommunikaatiovaikeuksia.


Toinen kotifilosofini lausahdus kertoi myös olennaisen maailmastamme.
Tytär sanoi:
"Tiedätkö äiti, maailma on pyör... on ihan maailmanpyörä."

Siltä minustakin tuntuu.
Välillä mennään ylös, välillä alas päin.

Nyt vaihteeksi ylöspäin.

tiistai 16. kesäkuuta 2009

Onko oikein?

Olen läpikäynyt itseäni viime päivinä aika rajusti. Olen miettinyt syitä omaan käytökseeni erilaisissa tilanteissa ja keskustellut aiheesta liiankin monen ihmisen kanssa. Uskon, että olen rehellinen itselleni, vaikken vielä osaakaan muuttaa kaikkia käytöstapojani paremmaksi. Luulen olevani kuitenkin oikealla tiellä.

Viimeisin kysymys joka on pohdituttanut on se, että onko väärin toivoa olevansa prioriteeteissä ensimmäinen? Kun oikein tarkkaan asiaa ajattelen, tämä asia taitaa osaltani juontua lapsuudesta asti. Veljeni oli sukumme ensimmäinen lapsi. Kaikella mahdollisella tavalla. Ja siitä muistettiin mainita joka ikisillä sukujuhlilla. Koin aina, että minä en ole yhtä arvokas. Että olen toinen. Myös muutenkin kuin olemalla pikkusisko.

Tätä asiaa olen käsitellyt äitini kanssa joskus aiemmin elämän isojen kriisien ohessa ja tiedän, että olen yhtä lailla arvokas vanhemmilleni kuin veljenikin. Se ei enää ole ongelma.

Mutta en ole koskaan ennen ajatellut, että yhäkin etsin vierelleni ihmisiä, jotka olisivat valmiit laittamaan minut joissain määrin ensimmäiseksi. Siksi varmaan vaadin niin paljon ystäviltäni ja rakkailtani. Etenkin rakkailtani. En kestä sitä tunnetta, että joku muu ihminen menee edeltäni rakkaani rakkaudessa.

Olen myös huomannut että mieluummin kuin taistelen ensimmäisestä sijasta, minä väistyn sellaisten ihmisten edestä, joilla ei luontaisesti sellaista tunnetta minusta tule. Tästä minua taidettiin tänä viikonloppuna jossain sivulauseessa vähän kritisoidakin. Ja myönnän, olen tehnyt niin menneessä ja nykyisessä.

Ehkä minä toimin väärin. Ehkä ei pitäisi vaatia niin paljon. Hyväksyä se, etten minä ole niin tärkeä. Mutta piru vie kun se on vaikeaa. Minä olen vain elämässäni halunnut saada kokea edes kerran sen, että olen rakkaudessa ensimmäinen.

No, jos totta puhutaan, nyt minä olen saanut kokea sen kerran ja saan yhäkin. Tyttärelleni minä olen rakkaudessa tärkein. Se voimauttaa minua ja tekee minusta vuosi vuodelta ehjemmän ihmisen. Tyttäreni ansiosta minä haluan olla parempi ihminen ja toimia niin että meillä molemmilla olisi onnellinen ja hyvä elämä. Ja päivä päivältä onnistun siinä paremmin. Pienin askelin. Pienin totuuksin.

maanantai 15. kesäkuuta 2009

Tykkään




Minä sitten tykkään ihan hirmuisesti Ankin laulusta Niin aikaisin.

Se sopii muutenkin olotilaan, joka syntyi edellisen postauksen vitutuksen jälkimaininkina.

Jospa ihan pian jäljellä on enää vain muistot.

Uudet tuulet puhaltavat jo.


NIIN AIKAISIN

Kesäaamun muistan kaunehimman
kun mä nousin niin aikaisin.
Linnun laulun muistan helkkyvimmän
joka minut vei muistoihin.
Hämärään vielä peittyi maa,
kukkaset niityn tuoksullaan,
täytti ilman huumaten
nyt sitä koskaan en mä voi unhoittaa.

Kastehelmet kiilsi kirkkahimmat
vielä päissä ruiskukkien,
tuuli raikas keveästi liikkumahan
latvat sai koivujen.
Kuinka kaunis voi olla maa,
aamu uusi kun sarastaa,
tuota hetkeä vain mielestäni
en mä koskaan voi unhoittaa.

Niin mä kuljin metsätietä
itsekseni hiljaa näin hyräillen.
Polku rantaan asti johti
järvenpinta hohti kimmeltäen.
Usvapatsaat jo katoaa,
tuuli kauas ne kuljettaa,
niinkuin muiston jonka tuskan
aika ainoastaan voi vaimentaa.

Sateen jälkeen ilma raikas on
ja puhtahaksi tullut on maa.
Aurinko pois kastehelmet
niinkuin kyyneletkin taas kuivattaa.
Häntä niin silloin kaipasin,
yksin näin hiljaa laulelin,
kesäaamusta kun lohdutusta
kerran etsin
niin aikaisin
niin aikaisin
niin aikaisin...