Olen läpikäynyt itseäni viime päivinä aika rajusti. Olen miettinyt syitä omaan käytökseeni erilaisissa tilanteissa ja keskustellut aiheesta liiankin monen ihmisen kanssa. Uskon, että olen rehellinen itselleni, vaikken vielä osaakaan muuttaa kaikkia käytöstapojani paremmaksi. Luulen olevani kuitenkin oikealla tiellä.
Viimeisin kysymys joka on pohdituttanut on se, että onko väärin toivoa olevansa prioriteeteissä ensimmäinen? Kun oikein tarkkaan asiaa ajattelen, tämä asia taitaa osaltani juontua lapsuudesta asti. Veljeni oli sukumme ensimmäinen lapsi. Kaikella mahdollisella tavalla. Ja siitä muistettiin mainita joka ikisillä sukujuhlilla. Koin aina, että minä en ole yhtä arvokas. Että olen toinen. Myös muutenkin kuin olemalla pikkusisko.
Tätä asiaa olen käsitellyt äitini kanssa joskus aiemmin elämän isojen kriisien ohessa ja tiedän, että olen yhtä lailla arvokas vanhemmilleni kuin veljenikin. Se ei enää ole ongelma.
Mutta en ole koskaan ennen ajatellut, että yhäkin etsin vierelleni ihmisiä, jotka olisivat valmiit laittamaan minut joissain määrin ensimmäiseksi. Siksi varmaan vaadin niin paljon ystäviltäni ja rakkailtani. Etenkin rakkailtani. En kestä sitä tunnetta, että joku muu ihminen menee edeltäni rakkaani rakkaudessa.
Olen myös huomannut että mieluummin kuin taistelen ensimmäisestä sijasta, minä väistyn sellaisten ihmisten edestä, joilla ei luontaisesti sellaista tunnetta minusta tule. Tästä minua taidettiin tänä viikonloppuna jossain sivulauseessa vähän kritisoidakin. Ja myönnän, olen tehnyt niin menneessä ja nykyisessä.
Ehkä minä toimin väärin. Ehkä ei pitäisi vaatia niin paljon. Hyväksyä se, etten minä ole niin tärkeä. Mutta piru vie kun se on vaikeaa. Minä olen vain elämässäni halunnut saada kokea edes kerran sen, että olen rakkaudessa ensimmäinen.
No, jos totta puhutaan, nyt minä olen saanut kokea sen kerran ja saan yhäkin. Tyttärelleni minä olen rakkaudessa tärkein. Se voimauttaa minua ja tekee minusta vuosi vuodelta ehjemmän ihmisen. Tyttäreni ansiosta minä haluan olla parempi ihminen ja toimia niin että meillä molemmilla olisi onnellinen ja hyvä elämä. Ja päivä päivältä onnistun siinä paremmin. Pienin askelin. Pienin totuuksin.
