maanantai 12. lokakuuta 2009

Timjamiinan loppu

Olen päättänyt lopettaa tähän blogiin kirjoittamisen, koska elämäntilanne on muuttunut sellaiseksi, etten enää halua paljastaa ajatuksiani täällä.

Tapaamme varmasti vielä. Toisella nimellä ja blogilla. Kunhan ensin palaudun elämästäni tasolle, jossa kirjoittamiseen on paitsi into, myös kiinnostusta.

Kiitos kaikille lukijoille.

Ja jännitysmomentti loppuun, saa koettaa arvata kuka olen, kun ilmaannun kommentoimaan uudistuneena blogejanne. Kunhan saavun. Saavun.

lauantai 3. lokakuuta 2009

keskiviikko 30. syyskuuta 2009

Rops rops

Koko päivä kotona. Tautia liikkeellä. Hetkiä yksin. Ajattelua.

Miksihän pidän tätäkään blogia. Ei oikein jaksa edes päivittää kuten ennen ja syksyn päivitykset ovat olleet enemmän negatiivisia kuin positiivisia. Mikä on oikeastaan aika outoa siihen nähden, että vaikka tässäkin syksyssä on viime syksyn tavoin ihan liikaa ikäviä uutisia, niin olen ollut onnellisempi kuin koskaan paluumuuttoni aikana tässä kyläpahaisessa.

Tänään katsoin itseäni auton sivupeilistä. Vastaan katsoi vanha nainen. Enkä minä ole vanha. Vanhaksi tulee kun alkaa huolehtimaan ja stressaamaan. Kun suru muuttaa ääriviivoihin.

Voisi piirtää itsensä uudelleen. En sulkisi ääriviivojani. Väritys saa levitä katoamatta sisältäni.

Rakeita. Rops Rops. Tuntuu hassulle kävellä maassa, joka on täynnä kiteitä. Talvikko vierailee. Pikkuisen hymyilyttää kuitenkin.

tiistai 29. syyskuuta 2009

Yöllistä

Sisälleni on asettunut asumaan tyhjyys.

Olen joutunut mukaan johonkin, mistä haluan pysytellä kaukana.

Ja se väsyttää. Suorastaan lamaannuttaa.

On tullut vastaan piste, jossa ei jaksa enää tuntea mitään.

Ei jaksa välittää.

En halua välittää.

Haluan vaan kadota.

Olla naamaton ohikulkija.

Varjo.


Musiikki.

Hukun siihen.

Annan sen viedä pois täältä.

Pois tästä hetkestä.




Moon Pulls from christina gransow on Vimeo.




"Hei äiti, nyt voitais lähteä vaikka pilkille!"


Eli Lumi tuli kadottaen sisäänsä eilisen aurinkoisen syyspäivän. Hämmentävää.

perjantai 25. syyskuuta 2009

Säästetään henki pois


Pihamies Vilokkinen

Pihamies Vilokkinen
oli ihanan lihava
ja niin mahtavan vapaa
että harvoin tapaa!
Hän ei päässyt ylös tuolista
ja vapaana huolista
hän tuijotti maapallon kolmatta napaa!

-Kirsi Kunnas

Tällä viikolla olen saanut lukea kotikaupunkini säästöohjelmaa sekä asukkaiden aiheeseen kirjoittamia mielipiteitä. On naurattanut ja itkettänyt samaan aikaan. Kaiken takaa heijastuu yksi keskeinen ajatus: Mikä ei koske minua, ei ole kannattavaa. Eihän se voi kiinnostaa silloin ketään muutakaan.

Minä haluaisin asua yhteisöllisemmässä maailmassa, mutta nyt on vallalla itsekeskeisen ajattelun aikakausi. Olipa kyse henkilökohtaisen elämän ajatuksista tahi teoista saati sitten yhteisöä koskevista päätöksistä, niin varmaa on, että päätösten pohjana on yksilön oma etu.

Ja piru vie, että se ahdistaa minua. Niin omaan elämääni liittyvissä ihmissuhdepeleissä kuin koko yhteisöä koskevissa lausunnoissakin.

Nyt jos koskaan olisi aika katsoa vähän muutakin kuin sitä maailman kolmatta napaa. Puhaltaa edes hetki yhteiseen hiileen ja koettaa saada aikaiseksi sellaisia päätöksiä, jotka toimivat pidemmälläkin tähtäimellä lähiyhteisön lisäksi laajemmankin joukkion hyväksi. Jos me aikuiset emme pysty siihen, miten siihen pystyisivät lapsemmekaan? Vai onko meillä edes tulevaisuutta, jossa yhteisön mielipiteellä olisi väliäkään.

perjantai 18. syyskuuta 2009

Syksy sisällä ja ulkona



Melkein kuukausi sanatonta hiljaisuutta Timjamiinassa. Pää on kyllä täynnä sanoja, ihan liiaksi asti. Ei vaan saa mitään ulos. Ehkä ihan tarkoituksellakaan. Mitä ei sano ääneen, sitä ei ole tapahtunut. Kaikki on ollut siis erittäin hyvin. Tai jos ei ole, niin sitä ei ole myönnetty.

Paisti kun yön hiljaisina tunteina mieleen tulee välähdyksiä. Tapahtuneista asioista, sanoista, ilmeistä, tuntemuksista. Ja ne vaativat päästä esille. Mitä kauemmin koetan niitä lannistaa, sitä dramaattisempana ne tunkeutuvat tietoisuuteen. Vaativat päästä areenalle käsiteltäväksi.

Viime yönä näin todella oudon unen. Nuo piilotetut taisivat koettaa sitä kautta ilmaantua ajatuksiini. Onnistuivat siinä määrin, että heräsin keskellä yötä ahdistuneena, enkä hetkeen saanut unta. Päättäväisesti siirsin kuitenkin heidät taas syrjään. Minä en tuhlaa ajatuksiani moisiin turhuuksiin. Minua ei vaivaa yhtään mikään. Minulla menee mahtavasti ja olen pirun onnellinen. Olen. ONNELLINEN.

No ja olenhan minä. Oikeastikin. Ajoittain ainakin.

On niin havahduttavaa kuunnella lehtien kahinaa niiden pyöriessä tuulen kanssa villiä tanssiaan. Istua ulkona auringon kasvattaessa vielä viimeisiä pisamoita talven varalle. Kuunnella tyttären mielikuvitushöpinöitä ja sanakikkailuja. Katsoa kynttilän liekkiä keittiön pöydän ääressä yöllä, juoda teetä ja nauttia hetken liikkumattomuudesta. On on. Arki on täynnä todellista kauneutta alati.