Sitä alkais olla loman tarpeessa. Viimeisimmän kuukauden on jo ollut sellainen olo, että ei vaan jaksa. Viime viikko oli kyllä pohjanoteeraus. Päässä surisi, pörisi ja huimasi. Tuntui kuin olisi ollut unessa, vaikka olikin hereillä. Töissä pitää pinnistellä, että olisi skarppi. Ja ettei nukahtaisi istualleen. Perjantaina ihmettelin, miksi edes menin töihin. Koko ajan velloi, oksetti ja maa tuntui kaltevalle alla. Pää ei toiminut lainkaan. Olin vaan ihan hiljaa ja koetin selviytyä pienimmällä mahdollisella panostuksella. Onneksi lapset eivät huomanneet mitään. Iltapäivällä sain taas fanijoukot kimppuuni ja tunsin oloni rokkitähdeksi. Lasten kanssa saatiin aika hyvät naurutkin aikaiseksi.
Väsymys ja unen puute. Miten ne voi saada ihmisen näin sekaisin? Tuntuu ettei vaan jaksa ja ettei pärjää. Viime aikoina olen pohtinut myös totaaliyhärin eloa. Onko oikeasti tarkoitettu, että lapsella pitäisi olla kaksi läsnäolevaa aikuista kantamassa vastuuta elämästä lapsen syntymän jälkeen? Ainakin aika ajoin tuntuu, että itse ei meinaa yksin jaksaa.
Ja sitten tulee syyllisyys. On hienoa, kun päiväkodista kuulee, että "tällä lapsella se ei käy aika pitkäksi yksinään, kun on niin hyvä mielikuvitus!" No onhan se hienoa, että on niin hieno mielikuvitus, mutta entä jos se onkin seurausta siitä, että yksin on pärjättävä. Vaikka äiti kuinka yrittäisi, niin ei ehdi leikkimään koko aikaa, joskus ei edes sitä vähää. Useasti päivässä huomaan sanovani: "Äiti ei ihan vielä ehdi leikkimään kun ensin pitää tehdä tää ruoka/pistää pyykit koneeseen/viikata pyykit kaappiin/siivota...." Tai sitten äiti sanoo vaan" Mä en nyt vaan enää jaksa. Anna mä huokasen vähän aikaa tässä sohvalla. Leiki sä siinä vieressä, jooko?!?"
Äh, harmittaa. Useasti koetan laistaa kotihommista, että olisi enemmän aikaa olla yhdessä ja se näkyy kaaoksena. Ja sitten ulkopuoliset muistavat mainita kuinka meillä on aina tavarat levällään. Ja rehellisesti voin myöntää, että vituttaa se minuakin. Kun ikinä ei ole siistiä. Mutta kun kaikkeen ei vaan repeä. Ei niin millään.
Kun arki painaa raskaana päälle, sitä toivoo, että kun nyt ei vaan enää tulisi mitään ylimääräistä tähän päälle. Kun kaikki vaan menis sutjakkaasti ja rutiineissa ja sen enempiä tappelematta. Ja sitten tietysti tulee konflikteja ihmissuhteisiin, kroppa hajoaa ja ylimääräisiä hommia ilmestyy tehtäväksi. Eikä mitään niistä enää jaksa hoitaa kuntoon. Jääkööt hoitamatta. Arki ensin.
Siis plaah.
Onneksi on enää viikko töissä ja sitten alkaa loma. Nyt ei tarvita valmiita lomasuunnitelmia. Ei juoksua paikasta toiseen tarkan päiväaikataulun mukaisesti. Riittää kun saa nukkua, saa syödä hyvin, ehtii leikkimään ja seikkailemaan mehuretkillä. Ja jos vielä kävis niin onnellisesti että kaiken edellisen lisäksi ehtisi tuumailemaan ja tekemään edes jotain luovuuteen viittaavaa, niin loma olisi aika unelma.
Enää viikko. Viisi päivää. Aamuvuoroja. Nopeasti se menee. Menee se.
