maanantai 17. marraskuuta 2008

Sumuista haparointia

Syksyn aikana elossa on tapahtunut paljon isoja muutoksia, joita olen koettanut jäsentää sisäisessä maailmassani. Olo on suurimman osan aikaa kuin haparoisi eteenpäin sumussa, järjen ja tunteiden taistellessa toisiaan vastaan. Tasapainoa etsiessä tuntuu kuitenkin löytyvän paljon ajatuksia, myös muusta maailmasta.

Tosin ulkopuolisenkin maailman uutiset aiheuttavat hämmennystä ja ärtymystä. Viime aikoina ilmastonmuutos on vallannut alaa useammassakin uutisoinnissa. On pohdittu kuinka päästöjä saataisiin vähennettyä maailmanlaajuisesti ja paikallisesti on keskusteltu siitä kuinka se vaikuttaa maanviljelyyn ja metsätalouteen.

Jälleen kerran testasin itseäni, tällä kertaa Hesarin hiilijalanjälki-testillä. Sen mukaan minun jalanjälkeni olisi 4398 kg c02. Suurin osa tulee kulutuksesta (69%) ja ruuasta (17%). Jätteistä tuli 14%, mutta liikenne ja asuminen olivat kohdallani 0%. Tämä kai siitä syystä etten omista autoa ja kuljen pyöräillen ympäri vuoden ja koska käytän vihreää sähköä.

Tajuan, että Suomen mittakaavassa tulokseni on varmaan yksilöä kohden aika pieni, mutta silti se tuntuu isolle. Etenkin kun en koe tekeväni paljoakaan vähentääkseni jalanjälkeäni. Ehkä olen vaan niin köyhä, että olen tehnyt ekologiset ratkaisut huomaamattani. Jos minä olisin rikkaampi, matkustelisinko enemmän lentokoneella? Tai omistaisinko auton? Tai ostaisinko aina vaatteeni uusina? No en varmaan. Mutta luulen, että moni jolla on rahaa, tekee niin koska se on muka helpompaa. Itse tosin olen sitä mieltä, esimerkiksi matkustamisessa hitaus on valttia. Hellästi ainakin muistelen mielenkiintoisia kohtaamisia junamatkoilla tai liftireissuilla Euroopassa erotuksena johonkin puolen tunnin lentomatkaan pisteestä A pisteeseen B. Ja määränpäässäkin saapumisen ilo oli suurempi mitä kauemmin oli matkaa saanut tehdä.

Mistä ajatus juokseekin jo seuraavaan eli ihmisten kiireen ihmettelyyn. Tuntuu että maailma on täynnä velvoitteita, joita pitää toteuttaa ja mitä nopeammin, sitä parempi. Siinä ohessa unohtuu juuri ne kaikki pienet tärkeät asiat, joita hitaammin edetessä saa kokea.

Pientä taustatukea ajatuksilleni sain kun luin joku vuosi sitten Carl Honorén kirjaa In praise of slow, joka kertoo Slow movementistä eli vapaasti suomennettuna Hitaasta liikkeestä. (Anteeksi Outi, sulla oli varmasti tähän parempi termi.) Slow vastustaa vallalla olevaa käsitystä siitä, kuinka nopeampi on parempaa ja kehottaa löytämään oikean rytmin tehdä asioita. Ajatuksena ei siis ole hidastelu vaan kehottaa pohtimaan kuinka yksilö voi kontrolloida aikaa niin että oma elämänlaatu paranee, eikä antaa ajan kontrolloida elämää.

Ennen lapsen syntymää minäkin koin olevani osa tuota kilpajuoksua, mutta sitten muutin pääkaupungista pohjoisempaan ja elo hidastui, kenties jopa vähän liikaa. Se on tuonut eteen uuden tavan ajatella ihmissuhteista ja siitä mikä elämässä on todella tärkeää. Silti yhäkin aika puskee päälle ja koettaa rajoittaa tärkeimpiä asioita elämässäni. Ja aika ajoin huomaan lähteneeni taas kilpajuoksuun mukaan.

Viime viikolla, lapseni sairastellessa, muistelin kotiäidin aikaa. Neljän seinän sisällä vietetyt päivät saimme täytettyä hyvin keskittymällä paljon toisiimme, mutta sopivassa suhteessa myös itseemme. Leikkejä jaksoi kehitellä eteenpäin ja oleminen oli muutakin kuin lapsen perushoitoa ja kodin ylläpitoa. Hieman jopa haikailin mennyttä aikaa ja sitä kuinka yksinkertaiselle arki kotona ollessa tuntui. Nyt vaan etsitään tasapainoa kaiken ajan määreiden keskellä.

Onneksi sentään olen oppinut jotain lähivuosina. Itseään voi armahtaa. Kaikkea ei voi eikä tarvitse tehdä täydellisesti (tai ainakin tekemistä voi siirtää yllättävän pitkään.) Aikaa voi siis todella kontrolloida asettamalla elämän osaset tärkeysjärjestykseen ja antamalla laatuaikaa eniten siellä yläpäässä oleville asioille ja tehden vähäisemmät asiat mahdollisimman hyvin niille annetulla ajalla. Aina toteutus ei ehkä ole täydellistä, mutta ainakin elo on onnellisempaa ja rauhallisempaa.

Tosin opeteltavaa yhä on. Vaikkapa että oppisi olemaan jaarittelematta väsyneenä assosiaatiolla syntynyttä ajatuksenjuoksua blogiin ja päätyisi sen sijaan ajoissa nukkumaan.







2 kommenttia:

maijja kirjoitti...

Mielenkiintoinen teksti, herätti ajatuksia. Just tänään tein köyhästä opiskelijuudestani huolimatta ekologisen (?) valinnan vastoin lompakon ääntä, kun ostin Havin tuikkukynttilöitä kalliilla hinnalla. Samalla rahalla olisi saanut kaksinkertaisen määrän ulkomailta tuotuja...

Voisin silti tehdä paljon enemmän, vaikka varmasti teen paljon enemmän kuin joku joka tekee vähemmän. (unista analysointia)

Ja itsensä armahtamisen taito tulee elämässä tarpeeseen, kumpa vielä oppisin tekemään niin ilman jätskiä, karkkia, pähkinöitä tms!

karhurannanesa kirjoitti...

Aikaahan sinällään on aina yhtä paljon, mutta se kuinka paljon tähän yhteen aikaan tunkee tekemisiä /suunnitelmia saa sen tuntumaan vähäiseltä.

Ajan määrä on aina vakio ja omalta kohdaltani merkityksellisimpiä ovat ns. ajattomat hetket. Ne ovat niitä hetkiä kun koko maailmankaikkeuys puristuu tämän yhden ainoan hetken kokoiseksi.

Ps. Carl Honoren kirjan synnyttämistä ajatuksista olen kirjoittanut tänne.