Oi mitä autuutta olisi olla vanha. Ajattelin joskus. Mutta onko vanhuus pelkkää autuutta? Kun ei enää muistakaan kaikenlaista, niin yhtä äkkiä huomaa putoavansa tästä yhteiskunnasta hieman sivuun. Jotenkin ei jaksakaan pysyä vauhdissa. Tai vaikka yrittäisi, ei siinä edes onnistu. Ihmiset ympärillä alkavat näyttämään oudolle, samoin paikat ja tavarat sekä kaikenlaiset arkiset asiat. Sitä huolehtii kaikenlaisesta mikä ennen on täyttänyt elämän. Työ, perhe, lasten hoitaminen, raha... On levoton, koska ei osaa pysähtyä vaan on tarve ylläpitää kiirettä, joka joskus määritti elämää.
Ja sitten eteen tulevat ystävälliset kasvot, jotka sanovat: Älä huolehdi. Kaikki on jo järjestetty puolestasi. Saat nauttia nyt elämästä. Ei tarvitse muuta kuin olla ja öllötellä. Syödä ja levätä. Tuumailla.
Tällä viikolla olen koettanut olla nuo ystävälliset kasvot. Ja lämmin kosketus. Naururyppyjen esiintuoja ja auttaja hädässä.
Olen koettanut muistuttaa itselleni, ettei mihinkään ole kiire. Ikäihmisten kanssa kaikki ottaa aikansa. Ja näin pitää ollakin. Aina pitää olla aikaa kuunnella, vastata, kertoa mitä on tekemässä. On aikaa odottaa kärsivällisesti ja toistaa yhä uudestaan ja uudestaan samoja asioita. On aikaa olla läsnä.
Samalla mieleen putkahtelee ajatuksia siitä miten minä haluaisin tulla hoidetuksi vanhuksena. Ainakin muutama asia on varmaa. Jalassa pitää olla hahtuvasta tehdyt villasukat ja vaippahousuina kestovaipat. Ja ympärillä ystävällisiä ihmisiä, joilla on aikaa ja halua olla läsnä huumoria unohtamatta.
Mieleen on myös virinnyt yksi unelma. Ekologinen vanhainkoti. Olisikohan se mahdollista? Kuka lähtee mukaan?!?!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti