Sitä alkais olla loman tarpeessa. Viimeisimmän kuukauden on jo ollut sellainen olo, että ei vaan jaksa. Viime viikko oli kyllä pohjanoteeraus. Päässä surisi, pörisi ja huimasi. Tuntui kuin olisi ollut unessa, vaikka olikin hereillä. Töissä pitää pinnistellä, että olisi skarppi. Ja ettei nukahtaisi istualleen. Perjantaina ihmettelin, miksi edes menin töihin. Koko ajan velloi, oksetti ja maa tuntui kaltevalle alla. Pää ei toiminut lainkaan. Olin vaan ihan hiljaa ja koetin selviytyä pienimmällä mahdollisella panostuksella. Onneksi lapset eivät huomanneet mitään. Iltapäivällä sain taas fanijoukot kimppuuni ja tunsin oloni rokkitähdeksi. Lasten kanssa saatiin aika hyvät naurutkin aikaiseksi.
Väsymys ja unen puute. Miten ne voi saada ihmisen näin sekaisin? Tuntuu ettei vaan jaksa ja ettei pärjää. Viime aikoina olen pohtinut myös totaaliyhärin eloa. Onko oikeasti tarkoitettu, että lapsella pitäisi olla kaksi läsnäolevaa aikuista kantamassa vastuuta elämästä lapsen syntymän jälkeen? Ainakin aika ajoin tuntuu, että itse ei meinaa yksin jaksaa.
Ja sitten tulee syyllisyys. On hienoa, kun päiväkodista kuulee, että "tällä lapsella se ei käy aika pitkäksi yksinään, kun on niin hyvä mielikuvitus!" No onhan se hienoa, että on niin hieno mielikuvitus, mutta entä jos se onkin seurausta siitä, että yksin on pärjättävä. Vaikka äiti kuinka yrittäisi, niin ei ehdi leikkimään koko aikaa, joskus ei edes sitä vähää. Useasti päivässä huomaan sanovani: "Äiti ei ihan vielä ehdi leikkimään kun ensin pitää tehdä tää ruoka/pistää pyykit koneeseen/viikata pyykit kaappiin/siivota...." Tai sitten äiti sanoo vaan" Mä en nyt vaan enää jaksa. Anna mä huokasen vähän aikaa tässä sohvalla. Leiki sä siinä vieressä, jooko?!?"
Äh, harmittaa. Useasti koetan laistaa kotihommista, että olisi enemmän aikaa olla yhdessä ja se näkyy kaaoksena. Ja sitten ulkopuoliset muistavat mainita kuinka meillä on aina tavarat levällään. Ja rehellisesti voin myöntää, että vituttaa se minuakin. Kun ikinä ei ole siistiä. Mutta kun kaikkeen ei vaan repeä. Ei niin millään.
Kun arki painaa raskaana päälle, sitä toivoo, että kun nyt ei vaan enää tulisi mitään ylimääräistä tähän päälle. Kun kaikki vaan menis sutjakkaasti ja rutiineissa ja sen enempiä tappelematta. Ja sitten tietysti tulee konflikteja ihmissuhteisiin, kroppa hajoaa ja ylimääräisiä hommia ilmestyy tehtäväksi. Eikä mitään niistä enää jaksa hoitaa kuntoon. Jääkööt hoitamatta. Arki ensin.
Siis plaah.
Onneksi on enää viikko töissä ja sitten alkaa loma. Nyt ei tarvita valmiita lomasuunnitelmia. Ei juoksua paikasta toiseen tarkan päiväaikataulun mukaisesti. Riittää kun saa nukkua, saa syödä hyvin, ehtii leikkimään ja seikkailemaan mehuretkillä. Ja jos vielä kävis niin onnellisesti että kaiken edellisen lisäksi ehtisi tuumailemaan ja tekemään edes jotain luovuuteen viittaavaa, niin loma olisi aika unelma.
Enää viikko. Viisi päivää. Aamuvuoroja. Nopeasti se menee. Menee se.
Mitä lintuja sinun pihamaallasi näkyy?
1 päivä sitten
8 kommenttia:
Kaikki sympatiani sinulle, ja jos yhtään helpottaa, niin voin sanoa, että joutuvat ne lapset ydinperheessäkin leikkimään yksin, kun vanhemmat hoitavat kotitöitä tai huohottavat sohvalla... sehän on ihan normaalia perhe-elämää eikä siitä kannata tuntea huonoa mieltä!
Omaa mieltä usein helpottaa se, että lapsilla on sentään seuraa toisistaan, jos vanhemmista ei aina irtoa. Sisaruksista on tosiaan toisilleen paljon iloa, jos on kyllä riesaakin. Aika lailla fifty-fifty taitaa mennä meillä: se aika minkä vanhemmat saavat "vapaata" siskosten viihtyessä hyvin yhdessä, kuluu vähän ajan päästä riitojen selvittämiseen...
Tsemppiä ja voimia! Muista olla itsellesi armollinen... helpommin sanottu kuin tehty, tiedän.
Vaikka marisenkin, niin tiedostan toki nämä seikat. Useimmiten meillä menee putkeen ja uskon lapsesta kasvaneen aika mahtavan tyypin. Myös muiden mielestä.
Ehkä ongelma onkin enemmän se, että silloin kun on oikeasti itse ihan kuoleman väsynyt tai kipeä tai jos jotain muuta normaalista poikkeavaa on tapahtunut, joutuu olemaan samalla tavoin läsnäoleva ja ahkera kotiäiti kuin normaalitilassakin. Silloin usein tulee mieleen, että jos meitä vanhempia olisi kaksi, niin voisi toiselle sanoa: hoida sä nyt hetki tätä ruljanssia, niin mä nukun päiväunet/sairastan itseni terveeksi/käsittelen nämä mieltä häiritsevät seikat.
Tiedän että useimmissa ydinperheissäkin arki jää paljolti äitien vastuulle ja tavallaan äidit hoitavat kotia kuin yhärit.
Itse kuitenkin näen erona ydinperheeseen, että yhärillä se on kokoaikaista vastuuta. Omaa aikaa ei ole, eikä ole myöskään mahdollisuutta keskustella toisen aikuisen kanssa arkeen liittyvistä kysymyksistä. Tai ainakaan aikuisen, joka kokisi samalla tavoin vastuuta lapsesta ja pohtisi asioita vanhemmuuden kannalta suhteessa yhteiseen lapseen.
Itse kaipaankin aika lailla tukiverkostoa sekä muita lapsiperheitä elämäämme. Ne vain ovat kutistuneet entisestään. Tarkemmin ottaen kahteen ihmiseen.
Onneksi nämä pärjäämättömyyden ja voimattomuuden hetket eivät ole ikuisia. Välillä puskee kovemmin, välillä liidellään helpommin.
On niitä samanlaisia tunteita tosiaan kahden vanhemman perheissäkin, kuten Maria jo sanoi, mutta kommenttisi jotenkin selvensi asiaa. Ei sitä varmaan osaa kuvitellakaan, miten rankkaa sulla on, vaikka välillä tuntuukin, että mullakin on vaan kaksi lasta hoidettavana. Parisuhdekin tuo myös usein hankaluuksia perhe-elämään ja välillä tuntuu siltä, että olisi hyvä, jos saisi yksin määrätä, miten lasta kohtelee ja miten hänet kasvattaa. Puolensa kaikessa. Voimia viimeisiin päiviin ja ihanaa lomaa!
Ymmärrän tuon. Myönnän että onhan se toisaalta aika mahtavaa kun saa itse päättää miten lastaan kasvattaa. Mut toisaalta... Onhan se myös riski et entä jos vaikka kasvattaakin vinoon, kun kukaan ei ole pistämässä kapuloita rattaisiin. Noin niinkuin kärjistetysti.
Lempeämmin ilmaistuna: luulen että lapselle myös rikkaus, että oppii erilaisia tapoja miten suhtautua asioihin. Se että isi ja äiti eivät aina olisikaan samaa mieltä ja tekevät asiat eri tavoin, ei tarkoita että ne tavat välttämättä lapsen kannalta olisivat toistaan huonompia. Yleensä kun molemmat vanhemmat kuitenkin rakastavat lastaan ja pyrkivät omilla tavoillaan antamaan hälle parasta. Ajatellen siis normaaliperhettä. Siinähän se lapsi oppii kuinka asioita voidaan katsella monella eri tavalla ja myös kuinka sosiaalisissa suhteissa ongelmia voidaan käsitellä.
Itse olen ajatellut, että meillä läheiset isovanhemmat antavat näitä eriäviä malleja itseni ohella. Mummolassa on eri tavat,mutta yhtälainen rakkaus lasta kohtaan.
Tosin, kaikillapa meillä varmasti omat heikkouden hetkemme on. Perhemallista huolimatta. Itsellänikin tämä on varmaan seurausta siitä, että viimeisimmän kuukauden aikana tajusin tukiverkkoni olevan pienempi kuin mitä aiemmin olin ajatellut. Ja koska ne kaksi, jotka ovat jäljellä, ovat matkoilla ja siten olen kohdannut arjen ongelmat omin (huonoin) voimin. Kyllä ne voimat tästä palautuvat. Sauna ja lepo ovat jo tehneet ihmeesti hyvää! JA kunhan päästään lomalle, niin tunnelma on jo katossa!
Minä elin hetken aikaa ydinperhearkea, ja se oli niin järkyttävä pettymys, että sittemmin en ole moisesta edes muistanut haaveilla. Yyhootalous on niin passeli malli meikäläiselle, että oikeastaan vähän surettaakin: luulen, että meitsi missaa mahdollisesti varsin onnistuneenkin uusioperhenäkymän vain koska yyhoona on muka niin kivaa ja helppoa.
sulla on jäänyt ydinperhe kokematta ja ymmärrän "kaipuusi" erittäin hyvin. kyllä minäkin tunnen pienen vihlaisun jossain katsellessani kaveriani pienen vauvansa ja miehensä kanssa, perhettä, jota on suunniteltu ja odotettu yhdessä ja jota nyt vaalitaan ja hoidetaan tasa-arvoisina vanhempina. tajuan jääväni erästä kokemusta köyhemmäksi mutta en silti ole asiasta erityisen surullinen.
V.
Itse asiassa Kyllikki, en mä juuri nyt kaipaa ydinperhettä. Tukea kylläkin. Ja apua.
Oikeastaan aika hassua, juuri jonku aikaa sitten tajusin, että kaipaan lapsen aikaisesta parisuhteesta eniten sitä että toinen oli apuna arjen askareissa edes silloin tällöin. Joskaan, ei se silloinkaan kovin suurta paneutumista ollut. Suhteessakin kaipasin sitä että toinenkin ottaisi vastuuta yhteisestä arjesta. Mutta koska suhteen toinen osapuoli ei ollut lapseni isä, pidin luonnollisempana sitä, ettei vastuunottaminenkaan tullut luonnostaan. Hyväksyin jopa jossain määrin sen.
Kyllä yyhoona on mukavaa, mut vielä kivempaa on, jos ei kokisi olevansa yksinäinen. En kuitenkaan usko, että mies tuota yksinäisyyttä minusta pois saisi. Juuri nyt ei ole yhtään sellainen fiilis, että jaksaisi sitä ihmissuhderumbaa pyörittää lapsen ohella.
Mä taidan enemmänkin kaivata yhteisöllisyyttä ja ystävistä muodotunutta perhettä.
Eiköhän nyn aleta siis Kyltsi pohtimaan ihan tosissaan sitä yhteismuuttoa Helsinkiin?
kyllä minä helsinkiin olen tulossa. vuoden päästä itse asiassa jo mitä todennäköisimmin. eli aivan ehdottomasti yhteisöllisyyttä ja kimppakivaa siinä viattomassa merkityksessä tahtoo kylli juu.
paitti että ennen kun tänne tullaan, käydään hakemassa se rio ohoi sieltä sotkamosta. ilman sitä en lähe.
Vai Riio! Oonhan mää jo luvannut tulla messiin sen hankintaan. Milloin vaan, kun olen täällä.
Lähetä kommentti