Melkein kuukausi sanatonta hiljaisuutta Timjamiinassa. Pää on kyllä täynnä sanoja, ihan liiaksi asti. Ei vaan saa mitään ulos. Ehkä ihan tarkoituksellakaan. Mitä ei sano ääneen, sitä ei ole tapahtunut. Kaikki on ollut siis erittäin hyvin. Tai jos ei ole, niin sitä ei ole myönnetty.
Paisti kun yön hiljaisina tunteina mieleen tulee välähdyksiä. Tapahtuneista asioista, sanoista, ilmeistä, tuntemuksista. Ja ne vaativat päästä esille. Mitä kauemmin koetan niitä lannistaa, sitä dramaattisempana ne tunkeutuvat tietoisuuteen. Vaativat päästä areenalle käsiteltäväksi.
Viime yönä näin todella oudon unen. Nuo piilotetut taisivat koettaa sitä kautta ilmaantua ajatuksiini. Onnistuivat siinä määrin, että heräsin keskellä yötä ahdistuneena, enkä hetkeen saanut unta. Päättäväisesti siirsin kuitenkin heidät taas syrjään. Minä en tuhlaa ajatuksiani moisiin turhuuksiin. Minua ei vaivaa yhtään mikään. Minulla menee mahtavasti ja olen pirun onnellinen. Olen. ONNELLINEN.
No ja olenhan minä. Oikeastikin. Ajoittain ainakin.
On niin havahduttavaa kuunnella lehtien kahinaa niiden pyöriessä tuulen kanssa villiä tanssiaan. Istua ulkona auringon kasvattaessa vielä viimeisiä pisamoita talven varalle. Kuunnella tyttären mielikuvitushöpinöitä ja sanakikkailuja. Katsoa kynttilän liekkiä keittiön pöydän ääressä yöllä, juoda teetä ja nauttia hetken liikkumattomuudesta. On on. Arki on täynnä todellista kauneutta alati.
3 kommenttia:
Tuo latomaisemakuva koskettaa jostain syvältä, tulee Suomi-ikävä ja kyynelet silmiin.
sinut on haastettu.
terveisin,
k hyytäjä.
Krii, kyllä. Kajaanin kaunein paikka on juuri tämä paikka. Syksyllä. Keltainen pelto, ruskan alku, sininen oulujärvi. Siinä herkistyy kuka vaan!
Ja hyytäjä: Kunhan joudan palaan asiaan.
Lähetä kommentti