Lomaviikko meni puoliksi neljän seinän sisällä sairastaessa ja puolet eteläisessä Suomessa rymytessä. Molemmissa oli puolensa. Alkupuolella sai levätä ja tuli luettua Sofi Oksasen Puhdistus, josta pidin aika paljon. Ajattelin lukea sen toistamiseenkin joskus ajan päästä.
Toinen puoli lomasta taas meni aika kiireessä, mutta ihan hyvällä tavalla. Näin kavereita ja nautittiin olosta. Tein jotain kirjalöytöjäkin, joista paljastuksia tulee myöhemmin, kun saan kuvamateriaaliakin mukaan. Ja tuli käytyä ensimmäistä kertaa eläintieteellisessä, minne en edes kymmenen Helsingissä asumani vuoden aikana eksynyt. Harmi etten. Hieno paikka ja paljon mielenkiintoista katseltavaa.
Jotenkin itse Helsingistä jäi outo fiilis. Tavallaan tunsin taas kerran tulleeni kotiin, mutta toisaalta huomasin muuttuneeni aika lailla poissaollessani. Moni helsinkiläinen tuntui nyt jotenkin...pinnalliselle. Kaikilla oli kauhea kiire tehdä kaikkea mahdollista ja toisaalta kaikki tekeminen tuntui laskelmoidulle ja tarkkaan pohditulle. No jokainenhan valitsee itse polkunsa. Ei kaikki elä siellä niin. En minäkään aikoinaan tainnut elää. Mutta selkeä ero tähän nykyiseen pikkukaupunkieloon siellä olemisessa on. Itse käyn yhäkin ylikierroksilla enkä osaa edes mennä nukkumaan, vaikka en ole nukkunut kunnolla koko siellä olemisen aikana. Jotenkin se ympäristön virikkeiden tulva on yhäkin päässä yhteä mössönä. Eihän sitä tämmöinen jo rauhalliseen eloon tottunut ihminen osaa käsitellä lainkaan.
Loppumatkasta käytiin sukuloimassa ja sain taas kerran ihmetellä ajan etenemistä. Serkun vanhin muksu, jota vauvvasta asti olen halinut paljon, on jo yläasteikäinen nuori mies. Ensin tuli äänenmurros, nyt oli kasvanut partakarva. Sitä esiteltiin minulle suurella ylpeydellä. Sain jopa kokeilla sitä. Olihan se hieno. Poika kertoi minulle, että hänellä on melkein kolme partakarvaa. Kysyin mitä tarkoittaa MELKEIN kolme. Hän vastasi: Että niitä on kaksi. Tosin ilmeisesti se toinenkin oli lentänyt tuulen mukaan...
Bongaa pihalintuja ensi viikonloppuna
6 tuntia sitten
8 kommenttia:
Hei, oletkohan saanut tämän haasteen jo aiemmin, en tiedä... tässä kuitenkin tulee - ja kiitos blogistasi!
tiivistit aika hyvin syyt miksen minä lähde enää Kajaanista minnekään. eli: vähemmän on enemmän. ainakin minulle.
mutta sehän on aivan oma valinta, että onko paljon vähän vai vähän paljon. varmasti kajaanissakin saa kuupan pörräämään kierroksilla jos aikatauluttaa elämänsä silviisiin. vastaavasti helsingissä voi halutessaan olla hyvin rauhassa ja levollisena jos osaa kieltäytyä liiasta. ellette sitten toivo ja m tarkoita ympäristön virikkeillä yksin kertaisesti sitä tietoisuutta, että helsingissä on muutama ihminen enemmän kuin kajaanissa.
lähiöissä on sitä paitsi meininki ihan kuin pikkukaupungeissa: yhtä räkäsiä bubeja ja 70-luvun arkkitehtuuria. ja sieltä lähiöstä voi sitten halutessaan matkustaa helsinkiin kokemaan suurkaupunkia ja sen anteja.
miten muuten se naiskommuuni 2010? vieläkö vetää vai kiitti helsinki riitti?
-kyllikki h.
ja yksin kertainen vissiin tulisi kirjoittaa yhteen...
-K
joop. Toivo muistuttaisin kyllä että valittelit hetki sitten elämän kiireellisyyttä täälläkin! Et se siitä pikkukaupungin rauhasta. Sä olet kuin pyörivä kivi, olipa kaupunki mikä tahansa...
JA Kyltsi: Ei älä ymmärrä väärin. Kyllä mä nautin oikein kovasti Tapanilan puutaloalueella samoamisesta ja leikkimisestä likan kanssa. Ei siinä oikein tuntunut et olis jossain isossa kaupungissa. Kävin puulämmitteisessä saunassakin ja vietin siinä mielessäkin oikein leppoisaa helsinkiaikaa.
Ehkä tarkoitin sitä kuinka kaikilla omislla kavereilla oli semmoinen ihme tuliperse siis et kauheesti pitää tehdä lyhyessä ajassa... ihan kuin kaupungin rytmi menis luihin ja ytimiin. Ei itellä oo, kun ei täällä ole mitään tekemistä niin paljoa. Mietin et tulisko samanlaiseksi jos muuttaisi takaisin.
Ja joo, kyllä mä jo vähän katselin meille yhtä kerrostaloa kommuuniksi ja pistin sanaa leviämään. en ole unohtanut!
Oooh, kerrostalo! Ihan koko kerrostalo?! Oliko siinä nätti piha? Mä haluun sitten kasvattaa ruusuja ja porkkanaa.
I can hardly wait (laulaa PeeJii).
-K
Menkee naiset, toihan kuulostaa tosi hyvältä suunnitelmalta. Mä oon sitten se äijä YUP:n biisissä:
"Kun se reaktori räjähti, niin kaikki muut täältä lähti. / Mutta minähän lähden kotoani vain kilon paloina."
Kyse ei siis tosiaankaan ole virikkeiden määrästä. Jos olisi niin umpihulluhan sitä tänne jäisi. Kyse on tilasta, rauhasta ja elämänrytmistä; en usko, että sellaisessa ympäristössä on pitkän päälle mahdollista säilyttää rauhallista rytmiä, vaikka kuinka yrittäisi. Ehkäpä se joillekin on mahdollista, mutta ei minulle. Olen kai liian altis ulkopuolisille ärsykkeille.
Sitä paitsi: olen täällä rehellisesti onnellinen enkä kaipaa enempää - joskus jopa vielä vähemmän - joten miksi lähtisin? En halua olla erakko, mutta haluan itse määritellä rajat ja ajan sosiaalisuudelleni. Jos en siihen syystä tai toisesta pysty niin jo alkaa vituttamaan.
Kyltsi: Ei ihan kokonaista. Ja mä olisin mieluummin kyl vaikka moniasuntoisessa puutalossa jossa vois kasvattaa porkkanoita pihalla.
Toivo: Juup, olen varma että sinä et osaisi jättäytyä pois kaikista virikkeistä Hkissä. Tukkapukella kulkisit yhdistystoiminnasta toiseen ja olisit varmasti alle vuodessa burn out. Mutta jokaisen ihmisen pitää pystyä itse määritämään omat rajat ja sosiaalisuuden määrä, paikkakunnasta riippumatta. Tästä on keskusteltu aiemminkin, mutta ei kenenkään ole pakko kotoaan minnekään lähteä ja myös Helsingissä voi olla epäsosiaalinen erakko niin halutessaan. Sitä paitsi aika harva asuu ihan ydinkeskustassa ja lähiöissä elo on samanlaista kuin vaikkapa kajaanissa, sillä erotuksella, että Kajaanista kestää kuusi tuntia mennä katsomaan Smedsin tuntematonta sotilasta ja Helsigissä maksimissaankin tunti. (Tosin silloin voi asua jo Lahdessa saakka.) En mä ainakaan Helsinkivuosinani käynyt läheskään päivittäin keskustassa. Oma kaupungin osa ja se missä olin töissä riitti arkena ihan hyvin. Eli enemmän uskon että tässä on kyse persoonallisuudesta kuin paikkakunnasta tai sen koosta.
Lähetä kommentti