Kesäloma osa 1.

Kesälomalla on tullut kierrettyä aika lahjakkaasti monenlaista menoa. Siksi päätin ottaa tänne vain pari hauskinta kokemusta esille. Ensimmäisen osan saa kokonaan itselleen

Faces festival

Saavuimme paikalle Dánjal orkesterin sävelien keskelle.
Laulajalla oli Tom Waitsin ääni ja färsaarelainen karheus.
Hypnoottista.
Aika harva oli eksynyt paikalle kuulemaan näitä sointuja,
mikä oli kyllä heidän menetyksensä.

Kuokkavieraat lauloivat heleästi. Harmitti kun samaan aikaan sisälavalle oli buukattu huomattavasti meluisampi yhtye. Hiljaisuus olisi sopinut tunnelmaan paremmin.

Lasten oma Small Faces Roots Villagessa sai tyttären onnesta sekaisin.
Jonglööreja, saippuakuplia, alkumeri, keppihevosia ja työpajoja ja lapsille omia keikkoja.

Etenkin se alkumeri.

Äidilläkin oli siellä hyvä olla. Oli maailman parasta tsaita ja hyvää seuraa.
Muutamassa sukupolvessa istuimme katselemassa lasten pulikointia ja pohdiskelemasssa maailmanmenoa. Vanhin meistä totesi nostalgisesti:" Tällaista se oli silloin kuuskyt luvun lopulla. Ihan samanlainen meininki. "

Sellainen mielikuva itsellekin tuli kun ensimmäistä kertaa varmaan lähemmäs kymmenen vuotta sitten Faces festareilla kävin. Nyt, palattuani taas vanhoille mestoille noin 5 vuoden tauon jälkeen, olin hämmentynyt siitä kuinka festivaali oli laajentunut ja kaupallistunut. Joissain asioissa se tuntui kyllä tuoneen etuja yleisölle. Ja sama hyväksyvä tunnelma oli yhäkin läsnä kuin ensimmäisellä kerralla. Jotain ainutlaatuista verrattuna muihin Suomen festivaaleihin siis oli säilynyt, mutta hieman pelottaa, että ajan myötä se tulee kyllä tuoltakin katoamaan.

Itselleni näillä festareilla sykähdyttävin kokemus oli Too Dumb to Die. Yhtyeen porukka kiertää maailmaa polkupyörillä ja soittaa sekä esittää sirkusta missä vaan sattuvat pysähtymään. Kokoonpano on vaihdellut vuosien saatossa, mutta meininki on varmasti aina ollut yhtä villi ja kujeileva. Toisin sanoen: näillä esiintyjillä oli sellainen elämänilo mukana esityksessä, etten ole monesti moista kohdannut.

Tyttärenikin ihastui sekä musiikkiin, että rosvopukuihin.

Ja tiettyyn siniseen pitkäkieliseen hahmoon.

Tanssijalkaa alkoi kummasti vipattamaan myös kun Dobranotch soitteli.
Hurja bändi.

Luulimme pääsevämme rauhallisempaan menoon Tytti Metsän ja jouhikon sävelin. Mitä vielä. Räävittömiä lauleloita, vanhan kansan neuvoja naimaikäisille ja ihan oikeillä nimillä. Huh. Juohikko soi kauniisti, ihmisiä punastutti ja nauratti laulaessaan mukana. Tunnelma kuin koko festivaalien yleishenki; välitön ja lempeä.

Oli oikein nautinnollinen lauantai päivä. Ensi vuonna harkitsen koko festareiden ajaksi paikalle parkkeeraamista, mutta meillä matka jatkui jo samana iltana. Siitä sitten seuraavassa osassa.