Häiritseviä seikkoja arkipäivässä

Tänään se vyöryi ylle. Se tunne, mikä kartoitti polkujani teini-iässä ja on saattanut minut tähän. Sellainen tunne, joka ei enää vaivaa minua. Paitsi että vaivasi tänään.

Minua on aina pidetty sosiaalisena. Olen kuullut itsestäni käytettävän ilmaisuja kuten:

"Olet kuin koira, joka heiluttaa häntäänsä jokaiselle vastaantulijalle yhtä innokkaasti."

"Sinä se kyllä tulet toimeen ihan kaikkien kanssa."

"Sä olet niin empaattinen. Miten sua ei voi kukaan ärsyttää?"

"Jos sinun kanssa ei tule toimeen, niin voi katsoa itsensä peiliin."

Tänään kuitenkin oivalsin, että tässä on totuutta toinen puoli. Myönnän. Olen aina ollut empaattinen ja sosiaalinen ja tullut toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa iästä ja statuksesta huolimatta. Mutta todellisuudessa sosiaalisuuteni on täyttä huijausta. Osaan jutustella sujuvasti niin sanottua small talkkia, mutta kun pitäisi päästää ihmiset oikeasti lähelle, peräännyn.

Muistan kuinka lukioikäisenä koin itseni yksinäiseksi, sanoi eräs ystäväni, että: "kuinka sä voit olla yksinäinen, kun sinulla on niin paljon kavereita." Mutta kaveruus ei ole samaa kuin ystävyys. Ja ystäviä ei koskaan ole liikaa.

Tämä tuli tänään mieleeni, kun katselin joukkiota ihmisiä, joiden kanssa voin jutustella leppoisasti kaikenlaista hömppää, mutta keiden seurassa tunnen kuitenkin itseni ulkopuoliseksi. En ole tainnut vieläkään oppia päästämään ihmisiä lähelleni. Olin vähän turhautunut havaittuani tämän seikan. Niinpä lähdin mieluummin tyttäreni kanssa tutkimaan luontoa ja kiipeilemään linnan muureille.

Pohdintaan jääkin, että kuinka paljon tämä ehkä jopa luontainen ulkopuolisuuteni häiritsee minua. Yllättävää kyllä, se ei tunnu häiritsevän kuten nuorempana. Olen huomannut, ettei minulle ole suotu mahdollisuuksia tehdä moniakaan asioita valtavirran tapaan. Joten ei liene ihme, etten osaa sosiaalisissa suhteissakaan toimia ihan ennakko-odotusten mukaisesti.

Ja saattaahan syynä olla myös se, että kuitenkin on olemassa yksi ihminen, jolle olen ehdottomasti antautunut täysin ja ehdoitta. Ja sen lisäksi on olemassa niitä kultaakin kalliimpia ystäviäkin.

Mutta häiritsipä oivallus kuitenkin sen verran, että pyörittelin asiaa päässäni ja kirjoitin siitä itselleni tänne muistiinpanon.

Aloittelin tänään lukemaan Erlend Loen Doppler kirjaa. Hymyilytti heti kirjan alkuasetelma. Mies oli muuttanut metsään asumaan yksin, koska ei pitänyt ihmisistä. Minä kyllä tykkään ihmisistä, mutta välillä tuntuu, että asun silti umpimetsässä.

Toinen asia, joka tänään häiritsi, oli ilmastonmuutos. Vaikka rakastan kesäkukkia niityillä yli kaiken, niin nyt ei vielä näillä korkeuksilla ole kurjenpolven eikä puna-ailakin aika kukkia. Liekö kuuluisi kielonkaan vielä huumata tuoksullaan. Hämmentävää. Mitähän meillä kasvaa loppukesästä?