Nocturne

Ruislinnun laulu korvissani,
tähkäpäiden päällä täysi kuu;
kesä-yön on onni omanani,
kaskisavuun laaksot verhouu.
En ma iloitse, en sure, huokaa;
mutta metsän tummuus mulle tuokaa,
puunto pilven, johon päivä hukkuu,
siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,
tuoksut vanamon ja varjot veen;
niistä sydämeni laulun teen.

Sulle laulan neiti, kesäheinä,
sydämeni suuri hiljaisuus,
uskontoni, soipa säveleinä,
tammenlehvä-seppel vehryt, uus.
En ma enää aja virvatulta,
onpa kädessäni onnen kulta;
pienentyy mun ympär' elon piiri;
aika seisoo, nukkuu tuuliviiri;
edessäni hämäräinen tie
tuntemattomahan tupaan vie.

Eilen kävimme rakkaani ja äitini kanssa kuuntelemassa Eino Leinon lemmenrunoja Leinotalolla Paltaniemellä Oulujärven rannalla. Huone oli pieni ja lempi oli houkutellut kuulemaan kaikujaan tilan täyteen. Kokemus oli hitusen henkeen käyvä, mutta Nocturnen sanat jäivät sävelin soimaan mieleeni. Paltaniemellä Leinon lapsuusmaisemia katsellen pystyin ensimmäistä kertaa aidosti tuntemaan runon ja samaistumaan sen hetkeen. Etenkin nämä sanat tuntuivat nyt olevan lähellä:

En ma enää aja virvatulta,
onpa kädessäni onnen kulta;
pienentyy mun ympär' elon piiri;
aika seisoo, nukkuu tuuliviiri;

Lapseni myötä olen löytänyt itselleni onnen ja vaikka näenkin vielä usein virvatulen, voin jättäytyä pois valon piiristä. Menneisyyttäni miettiessä voin todeta, että kaikki mikä sattuessaan tuntui elämän irvailulle, on ajan myötä kasvanut hyväkseni. Liekö kohtaloa olemassa. Ainakin elokehrä tuntuu tietävän kuinka versot kehittyvät kukintaan. Silloinkin kun itse en sitä uskoisi. Nyt kukkii monikin kukka elossa ja tuoksu huumaa. On ihanaa kun saa nauttia niin sisäisestä kuin ulkoisesta kesäniitystä samaan aikaan. Kesän kauneus heijastuu ihmisessä.